— Kuulkaa, äiti, sanoinhan teille, että te olette sydämessänne minua mustempi. En tahdo puhua siitä, että ehdotuksenne on typerä; jos akka voi todistaa vihkimisensä everstin kanssa, niin tulee koko perintö heille, täytyy olla oikea pöllö, kun ei ymmärrä niin selvää asiaa. Mutta oletteko unohtanut, että tuo ukon luuska on minun isäni? Ja minun pitäisi… Tiedä huutia, vaimo; minä olen oikea konna, sen kyllä tiedän ja te minut olette tehnyt siksi mikä olen, mutta teidän rinnallanne minä olen pyhimys! Tosin minä pelottelin vanhusta tänä iltana, mutta kädelläni minä en koskaan häntä kosketa.
— Mutta Sebastian… jos et sinä olisikaan hänen poikansa?
— Pidä suusi kiinni, ihmishirviö! Kaikki on mahdollista, koko teidän elämänne on yhtä ainoata valhetta. Mutta olipa asia miten hyvänsä, minä en koske ukkoon, ja olkaapa tekin sitä koettamatta. Te tunnette minut! Mielemmin otan sitten naiset osalleni.
Olemme jo kylliksi kuunnelleet tätä kamalaa keskustelua, jossa olivat osallisena pahuudessa harmaantunut nainen ja hänen poikansa, joka sydämessään oli paljoa vähemmin paatunut kuin äiti, mutta raaka ja ahnauden tähden raivoon asti sokaistu. Nainen on hirviö, kun hänen himonsa on kääntynyt pahaan. Lähes viidenkymmenen vuoden kuluessa oli Rautakylän paha hengetär kehrännyt vanhan paroonin ympärille myrkkyisiä hämähäkinverkkojansa. Nyt kun hän näki elämänsä koko kunnianhimon, vapaaherraisen avioliiton lähellä toteutumistaan, nyt laskeutui hänen ja hänen päämääräinsä väliin vieras valta, mutta hän säilytti sittenkin malttinsa; hän ei tahtonut silmittömässä vihassansa panna itseään alttiiksi ahdistamalla matkustajien henkeä. Hän piti parempana toista, parempaa keinoa: vanhan ukon himmeän elämänlampun sammuttamista. Ja jos hän samassa antoikin vapaaherraisen arvon mennä myttyyn, niin hän luuli ainakin pelastavansa itselleen aineelliset edut, maatilan.
Me olemme nähneet hurjan pojan valmiina tahraamaan kätensä turvattomien naisten veriin, mutta inholla torjuvan sen ehdotuksen, että hän raivaisi vanhuksen pois tieltä. Siinä esiintyy raa'an luonnonihmisen vaisto. Sebastian, joka muuten kaikessa katsoi omaa etuansa, vastusti luonnollisen vastenmielisyyden, mutta ei minkäänlaisen harkinnan johdosta, isänsä murhaamista.
Kun hän äitinsä keralla avasi paroonin oven, niin tämä makasi tainnoksissa kynnyksellä. Poika heitti äitiin uhkaavan katseen. — Onneton, jos jo olette uskaltanut… Onko hän kuollut?
— Autuuteni nimessä, minä en ole häneen koskenut! Nostakaamme hänet vuoteelle. Oi, kyllä hän elää, tuo vanha peikko, hän on vain pyörtynyt. Minä annan hänen haistaa vähän hajuviinaa.
— Odottakaa vähäisen, äiti! Menkää pappia hakemaan. Hän on minun huoneessani.
— Mene itse!
— Kiitos kaunis, niin tuhma minä en ole. Minä en jätä kissaa yksin vanhan lintuni luo. Kun pappi on täällä, niin minä menen toimittamaan toista asiaa, ja sillä välin te ja pappi kositte. Te saatte kelpo sulhasen, äiti!