— Olkoon menneeksi… sinä hirtehinen lörpötyksinesi!
Emännöitsiä meni ja palasi papin keralla. Tämä pitkä ja laiha nuori mies, jonka hiukset olivat vaaleat, silmät siniset, ja posket kalvakat, mutta jonka kasvonpiirteet olivat jalot ja miellyttävät, istahti vuoteen laidalle ja tutki paroonin valtasuonta. — Hän elää vielä, — sanoi pappi.
—- Niin, herra maisteri, — sanoi emännöitsiä mairitellen, — välistä meidän hyvä, armollinen paroonimme menee tainnoksiin, ja sitten sen jälkeen hän usein puhuu aivan sekaisin. Varmaankaan ei hänellä ole enää monta päivää jäljellä, ja sentähden varmaan hän viime aikoina on niin hartaasti halunnut vihkimistä… ymmärrättehän, maisteri. Jumala tietää, etten minä koskaan vanhoilla päivilläni ole himoinnut sellaista maallista kunniaa. Rakas parooni, olen minä sanonut, antakaa sen asian olla, ja ajatelkaa sieluanne! Mutta katsokaas, silloin sanoo vanha parooni raukka: Lisette, sinä olet ollut minun uskollinen ystäväni ja olet hoitanut minua niin monena herran vuonna, ja minä olen väärin tehnyt sinua vastaan sekä Jumalan että ihmisten edessä; mutta minä tahdon sen sovittaa ennen kuolemaani. Ja jos sairaus tekisikin minut heikoksi ja sekavaksi, niin sittenkin minun tahtoni on, että me tulemme vihityiksi…
—- Oletteko varma siitä, että hän sitä todella lujasti tahtoo? — sanoi pappi ja tarkasteli häntä terävästi.
— Olen, herra maisteri, sen voipi palvelusväki todistaa.
— Kutsukaa sitte tänne pari rehellistä ja uskottavaa henkilöä. Jos tässä tulee vihkimystä, niin tarvitaan todistajia.
— Minä kutsun tänne Eljaan ja Sussun, luotettavimman väkemme, — vastasi pehtori ja poistui huoneesta katsahtaen merkitsevästi äitiin.
9. Pimeyden työt.
Me jätimme Lotan salaovelle. Yö oli kylmä. Tuiskuilma oli tauonnut, kinokset aitausten kupeilla olivat miehenkorkuisia mutta toisin paikoin maa oli aivan paljas. Salaovi avautui rakennuksen päädystä pihan puolelle aivan puutarha-aidan viereen. Tyttö raukan täytyi kahlata, taikka pikemmin uida hirveän kinoksen halki, ennenkuin hän pääsi pihalle. Lumivalkeana kuin kyyhkyinen kiireestä kantapäähän saakka hän pääsi suurella vaivalla läpi. Vapistuksella hän kuunteli uudistuivatko huudot, joita hän äsken luuli kuulleensa; itse hän ei uskaltanut huutaa Tuomasta.
Eräästä pienemmästä rakennuksesta kuului melua, ikäänkuin riitaa.
Väliin ääni lakkasi kuulumasta, ja sitte se kuului taas uudelleen.
Lotta oli tuntevinaan Tuomaan äänen.