Hetken kuluttua tuon samaisen rakennuksen porstuan ovi avautui ryskäen ja sieltä syöksyi kaksi miestä ulos pihalle, joista toinen silminnähtävästi ajoi toista takaa. Lotta vetäytyi kulmauksen suojaan ja uskalsi tuskin hengittää.
Takaa-ajettu ei ollut ehtinyt kauaksi, ennenkuin syvä lumi vaikeutti hänen kulkuansa. Takaa-ajaja saavutti hänet. Siitä syntyi painiskelu, tai pikemmin sanoen käsikahakka, sillä se ei ollut leikkiä. Takaa-ajaja, luiseva, tavattoman pitkä mies, kävi vastustajaansa vyötäisistä kiinni ja näytti ikäänkuin väkivallalla tahtovan viedä hänet takaisin tupaan. Toinen taas, joka oli lyhyen jäntterä ja lujavoimainen mies, koki kaikella tavalla irtaantua. Jalansija oli epävarma ja molemmat keikahtivat toistensa yli lumeen. Taistelu kävi yhä kiivaammaksi, ja vihdoin toinen pääsi päällepäin, painoi vastustajansa lumeen, läimäytti häntä, aika tavalla nyrkillään vasten naamaa, heitti kaksin käsin kokonaisen kinoksen lunta hänen kasvoillensa ja hyppäsi vapautuneena ylös.
— Tuomas! Tuomas! — kuiskasi Lotta, sillä lyhyt mies oli voittanut, ja Lotta oli tuntenut hänet.
Tällä kertaa Tuomas oli kepeäjalkainen, vaikka hän ei sitä tavallisesti ollut. Kun hän vielä kerran oli kaatanut nurin ja peittänyt lumeen raivoisan, mutta samalla ällistyneen vihollisensa, niin hän kiiruhti nuoren neitosensa luo, vaihtoi hänen kanssaan pari kiireellistä sanaa, kantoi hänen kinoksien läpi, pudisteli lumen päältään, niinkuin hevonen, ja katosi Lotan keralla avonaisesta salaovesta läpi, joka heti sulkeutui heidän jälkeensä.
Tämä tapahtui niin kiireesti, että kun tuo pitkä mies, jonka nenästä vuotava veri punasi kinoksia, taas oli päässyt jaloilleen ja pyyhkinyt lumen silmistään, ei hänen vastustajastaan ollut muuta jäljellä kuin jäljet. Pitkä mies seurasi niitä, mutta hän jäi ällistyneenä seisomaan, sillä jäljet katosivat seinän luona.
Mutta jos pitkä mies oli ällistynyt, niin olipa Tuomaskin, kun hän niin äkkiä lumikinoksista tuli lämpimään ja komeaan makuuhuoneesen. Hän katseli ympärillensä, eikä hän voinut käsittää, miten hän oli voinut kulkea seinän läpi. Ponnin oli tehnyt tehtävänsä niin täsmällisesti, ettei ovesta näkynyt jälkeäkään. Lotta työnsi rautakynnen murtuneine lohikäärmeenjalkoineen entiselle paikallensa. Tuomas siirsi katseensa seinältä tyttöön, tytöstä kullattuun lohikäärmeesen, jonka hän näki liikkuvan, lohikäärmeestä taaskin suureen pystykuvastimeen, jossa hänen oma pörröinen, luminen ja siistimätön olentonsa kuvastui niin ihmeellisenä vastakohtana koko huoneen komeuteen. Kaikki tämä tuntui hänestä lumoukselta ja hän hypisteli hämillään koirannahkalakkiansa, kääntyen väliin sinne, väliin tänne, niinkuin hän olisi istunut hiilillä. Hän huomasi lumen tippuvan kuin veden vaatteistansa ja lattialle jäi suuria märkiä jälkiä hänen rasvanahkasaappaistansa.
— Tuossa on matto ja tuoli, — viittasi Lotta. — Käy istumaan ja kerro, miksi sinä tappelit tuon pitkän miehen kanssa.
— Kiitoksia tarjoamastanne märälle koiralle. Reki on vajassa ja vanha Musta on mennyt menojaan, — voi, voi! Menin renkitupaan lämmittelemään. Väki loikoili penkeillä, eikä kukaan minusta välittänyt. Mutta sitten tuli lurjus tupaan, hänen nimensä oli Eljas, ja hän veti viinapullon povitaskustansa. Nyt me otamme kylmäryypyn, sanoi hän. Olkoon menneeksi, minä sanoin. Sitä ryyppyä seurasi toinen, ja taas toinen. Eljas kehui heillä olevan runsaasti viinaa, sillä he polttivat sata tynnyriä vuosittain. Pehtorista tulee muka herra taloon ja Eljaasta vouti. Miehellä oli taskussaan vielä toinenkin pullo. Hän tahtoi juottaa minut aika humalaan. Kolmannen ryypyn jälkeen minä sanoin: Hyvälle miehelle se jo riittää, nyt minä panen maata. No, no, sanoi hän. Hän tahtoi, että tyhjentäisin hänen toisenkin pullonsa. Siitä syntyi riita. Minä epäilin, että hän aikoi varastaa tavaramme reestä. Aioin lähteä vajaan. Hän asettui oven eteen, minä heitin hänet nurin ja riensin ulos, hän perässä. Loput mamseli itse näki. Luulisinpa hänen saaneen hyvän muistelman. Kylläpä hän ällistyi, kun mamseli puhalsi seinään aukon ja minä kapusin siitä sisään.
Tämä oli pisin puhe minkä Tuomas Matinpoika eläissään oli pitänyt, ja hän oli niin iloissaan onnistuneesta urostyöstään.
— Niin, — nauroi Lotta, joka nyt oli mieleltään levollisempi; — osaanpa minä hiukan noitua, niinkuin näet. Ringiuksen suku on kotoisin Pohjanmaalta. Nyt minä sanon sinulle jotain Tuomas: ei täällä tahdota varastaa meidän rekeämme, vaan henkeämme.