STIINA (yksin, kantaen koria, jossa on kukkaseppeleitä). Laulaa. Sävel:
Kultaisessa kartanossa.
Mistä riensit, laine hopeainen,
Saaren rantahan kukkaisaan?
Maalta vierahalta, kaunokainen,
Tervehdyksenkö kauttas saan?
Onnelaako etsit, itket ystävää?
Laaja syli merten kylmäksi vaan jää.
Miksi huokailet aaltonen?
Ja kauas, kauas katsot kaihoten?
Se laulu on laineitten laatima. Se tunkee sydämeeni, vaikk'en tiedä miksi. Miten lieneekin se juohtunut mieleeni?
Oi sa aalto hopeainen, vieno,
Loiskut rantahan huoaten.
Mitä toivoit? Kyyneleenkö, hieno,
Kätket hiekkahan itkien?
Vaahtoa, mi äsken viipyi povellas,
Lemmitkö? Se tuonne riensi kauemmas!
Murru rantaan mi kukkivi,
Oi, kauas, kauas läksi kultasi.
(Toisen värsyn ensi säkeitten aikana astuvat prinssi ja Otto sisään, viittoihin puettuina, hatut painettuina syvään otsalle. Pysähtyvät taustalle.)
STIINA (huomaamatta heitä). Hän on minulle niin rakas, niin kovin rakas! En voi sille mitään, kohtasinhan hänet tienristeikossa. Täytyyhän minun rakastaa häntä kaiken ikäni. (Jää seuraavien repliikkien aikana mietteissään seisomaan etualalle.)
PRINSSI (puoliääneen Otolle). Ei! Minä en saata jättää häntä. En voi lähteä Santahaminasta, niin kauan kuin hän on täällä.
OTTO (samoin hiljaa). Ryöstäkää hänet sitten mukaanne, jos teidän korkeutenne niin tahtoo, mutta palatkaamme jo toki. Merimiestakit olemme jo riisuneet yltämme. Olipa onni, että otimme matkalaukut mukaan. Tulkaa! Olenpa jo tuntevinani arestin esimakua.
PRINSSI. Anna minun katsella häntä vielä hetkisen, ennenkuin eroamme iäksi.
OTTO. Talonpoikaistyttö!