PRINSSI. Talonpoikaistyttö oli Kaarina Maununtytärkin.
OTTO. Siinä nyt näette, teidän korkeutenne. Sanoinhan minä, että Suomen naiset osaavat noitua. Mutta hiljaa. Joku tulee!
(He katoavat oikealle.)
STIINA (joka ei ole huomannut heitä). En tahdo häntä enää ajatella. Minähän tulin tänne koristaakseni vanhan Kabysin tupaa juhannusjuhlaksi. (Ripustaa seppeleitä tuvan seinälle ja ovelle.) Hän on niin hyvä, tuo vanha Kabys. Minä pidän hänestä, kun olisi hän oma isäni. — — — Mutta, (huokaa) tuo toinen — hän ei varmaan milloinkaan mene mielestäni.
Toinen kohtaus.
STIINA. KABYS kalahaavi olallaan.
KABYS. Iloista hyvää iltaa Stiinaseni! Mutta mitäpä näen. Vie sun seitsemän seppää! Onhan räiskähtänyt vähän vihantaa köyhänkin miehen ovelle! Siunatkoon Luoja noita armaita Degerön kukkasia, jotka eivät ylenkatso sammaltunutta seinää ja vanhaa kajuuttaa täällä Santahaminassa.
STIINA. Vähäistä, mutta sydämestä, hyvä Kabys. Aina te vaan puuhaatte koukkujenne ja verkkojenne kanssa.
KABYS (laskee haavin luotaan). Tietty se! Kävin kokemassa koukkujani ja toin vähän ahventa ja kuhaa pyhiksi. Jos sattuisit löytämään kuhajätkän äitisi veneestä, Stiinaseni, niin älä ole siitä milläsikään. Oh hoo! (pyyhkii otsaansa.) Köyhä mies ei jouda, kuin muut, huvitteleimaan juhannusaattona. Tuolla kauempana niityllä on ilo ylimmillään. Puolet Helsinkiä on purjehtinut tänne maalle juoksemaan leskeä ja tanssimaan ruohikossa. Siellä on muutamia Turun ylioppilaitakin joukossa. Iloisia poikia! Ne ovat laatineet itselleen metsämäelle kojun kuusenoksista ja huvittavat tyttösiä lauluilla ja piparikakuilla.
STIINA. Niin, ylioppilaat ne ovat aina iloisia, ne.