KABYS. Samaa sorttia aina, vaikkapa tulisivat sadan vuoden vanhoiksi. Sinne on myöskin saapunut komeita purjeveneitä linnoituksesta; upseereja ja ylhäisiä naisia, jotka tahtovat nähdä kansan huvitteleivan. Amfion on laskenut ankkuriin Viaporin luona. Hyvä vene! Ja minä tunnen amiraali Ankarstormin siitä saakka, kuin vedin hänet ylös vetelästä Haapasaaren luona. Hän oli silloin vain laivapoika, ja onhan semmoinen onnettomuus monelle muullekin poikaviikarille tapahtunut. Sanotaan Itägöötanmaan herttuan olevan Amfionlaivalla. Tuhat tulimmaista. Silloin saavat Helsingin tytöt katsoa eteensä. Hän on tosin vielä "maitopartanen pahanen", mutta kuuluu olevan kaunein prinssi koko Europassa… Mutta kuules, Stiina, missä sinun neitinypykkäsi nyt on, kun ei häntä näy matkassa?
STIINA. Niin, tiedättekös, Kabys! Päivällisaikana tänään tuli hänelle sanoma kaupungista. Hänen tätinsä oli saanut selville hänen olinpaikkansa, tervehti häntä ja käski paikalla tulemaan kaupunkiin, sillä sinne oli saapunut ylhäisiä matkustavaisia. Ja niin täytyi neiden purjehtia kaupunkiin, mutta hän lupasi liverrellä niin taitavasti, että pääsisi takaisin Santahaminaan vielä tänä iltana. (Hetken äänettömyys.) Kabys hyvä, teillä oli varmaan paljon vaivaa noista karkureista?
KABYS. Karkureista? Niin, nepä oli koreita poikia, ne. Kun tulimme kotiin Degeröstä, sanoin heille: kuulkaas pojat! Te olette tehneet tuhman tempun. Karata kruunun laivasta — sumu ja sakeus, pojat, se on erehdys kompassissa. Mutta olkoon menneeksi, — koska Stiina rukoili puolestanne. — Elä ole tuosta milläsikään, vanha ankkuritrossi, sanoivat he ja nauroivat minulle vasten silmiä; kruunu ja me olemme niinkuin saman kajuutan asukkaita. Suu kiinni, sanoin minä, kunnia kruunulle! Sitten kävivät he maata ja nukkuivat kuusi pitkää tuntia yhtä mittaa. Sillä välin tein minä pienen kierroksen, hankkiakseni syöttejä koukkuihini, ja kun tulin takaisin, olivat linnut tipposen tiessään. Takki ja hattu tuossa jäi vaan jäljelle heidän kansilastistaan. (Hattu ja takki riippuvat läheisessä puussa.)
STIINA. Ja sittemmin ette ole heitä ollenkaan nähnyt?
KABYS. En enempää, kuin vaahtoa, joka eilen keikkui aallon harjalla. Minusta nähden menköötkin vaikka hornan kattilaan. Kun tulin kotiin päivällisaikana, oli talo tyhjänä; siiat — reikäleivät — juhannus-oluet, kaikki oli nuo herrasjunkkarit pistäneet poskeensa. Olivat sitten tosin jättäneet tämän kolikkopahasen ikkunalle. (Näyttää kirkasta kultarahaa.)
STIINA. Oikeinko totta? Niin, löysihän se äitikin kultarahan meidän ikkunaltamme viime yönä.
KABYS. Annanpa kastaa itseni Pohjanmereen, ellei tuo kolikko muutu kuivuneeksi lehdeksi, ennenkuin kukko ensi kertaa kiekahtaa. Kavahda, tyttöseni, noitien lahjoja! Rehellinen omatunto ei käännä nuttuaan nurin, eikä siroittele kultaa ikkunanrakoihin. Mutta … (huomaa teltan) vihuri ja vaahtopää! Mikäs puuska täällä nyt puhaltaa? Teltta aivan tupani vieressä?
Kolmas kohtaus.
REBEKKA. Entiset.
REBEKKA. Mitä te siinä telttaa katsoa töllistelette, ettekö tiedä, että tänne kohta saapuu ylhäisiä vieraita! Kuulinpa amiraalin tuolla alhaalla sanovan laivamiehille: pojat, sanoi hän, pystyttäkää telttani tuonne kukkulalle, tässä näkyy saatavan sadetta! — Mutta te, Kabys hyvä, ette vaan näe muuta kuin kampeloitanne ja kyrmyselkäisiänne. Se ei kannata, sanon minä; talous menee päin mäntyyn. Teidän pitäisi mennä naimisiin, niin tulisi teistä vielä kunnon mies.