EEVA. Ei, ala sinä, joka tiedät miten se käy. Mitä? Luulenpa että vapiset?
STIINA. Onhan vähän kolkkoa näin auringon laskiessa, — ja — sitten minusta tuntuu siltä kuin kallioilla olisi silmät.
EEVA. Mikä hupsu sinä oletkaan! Odotappas, niin saat nähdä! (Ottaa luudan tuvan nurkalta ja lakaisee hullunkurisesti ja takaperoisesti.)
STIINA (ottaa toisen luudan). Tuotako neiti sanoo lakaisemiseksi! Miten neitiä onkaan kasvatettu? Katselkaapa nyt, niin saatte oppia jotakin hyödyllistä. (Lakaisee.)
EEVA (lakaisten). Onko parempi näin?
STIINA. Kyllä. Aina sitä jotakin oppii. Neiti edistyy.
EEVA. Meidänhän piti lakaista takaperin.
STIINA. Tosiaankin! Alkakaamme nyt! (He astuvat vierekkäin keskelle näyttämöä selin taustaan päin.)
EEVA. Ja jos katsahtaa taaksensa?
STIINA. Niin saa nähdä jotakin hirmuista.