EEVA. Kuinka se olikaan? Kolmena yönä, kesällä päivänseisauksen aikaan, jolloin aurinko pysyy alallaan…
STIINA. … pitää ennen auringon nousua mennä tienristeykseen ja lakaisten kulkea takaperin, vilkumatta taaksensa, niin silloin saa nähdä sulhasensa. Niin tosiaan, silloinhan pitäisi myöskin olla vaiti, mutta kukapa nyt mahdottomia saattaa vaatia?
EEVA. Ja nyt on ensimäinen yö käsissä.
STIINA. Niin, huomenna on juhannus-aatto. Minulla on täti, joka on kotoisin Pohjanmaalta, ja hän on kertonut minulle tällaisen tarinan. Kolme tyttöä lakaisi eräänä yönä tienristeystä … kuuliko neiti jotakin?
EEVA. Orava se vain hyppii tuolla kuusessa. Entäs sitten?
STIINA. Kolme tyttöä lakaisi; silloin kolme haamua tuli tienristeyksessä… Ei, kyllä tuolla nyt on jotakin kallion luona.
EEVA. Kolme haamua, niinkö?
STIINA. Niin, jotakin semmoista. Ensimäinen haamu oli sotamies, toinen oli merimies ja kolmannella oli kultainen kruunu päässä. Kukapa sitä olisi uskonut, nähkääs, neiti, sillä tyttö oli alhaista sukuperää. No niinpä niinkin, tytöt nauroivat, eikä siitä sen enempää ollut. Mutta seuraavana vuonna ensimäinen tyttö joutui naimisiin oikean sotamiehen kanssa ja sitä seuraavana vuonna toinen tyttö meni naimisiin oikean merimiehen kanssa. Silloinpa kolmatta tyttöä alkoi kammostuttaa ja hän meni äitinsä luo ja kertoi: sitä ja sitä minä näin. Silloin hänen äitinsä sanoi: Leikkaa pois pitkä tukkasi ja juo etikkata, jotta punaiset poskesi kalpenevat, ja kätkeydy seitsemäksi vuodeksi minun sisimpään kellariini; sillä seitsemän vuoden päästä on näky menettänyt mahtinsa. Silloin tyttö teki niinkuin hänen äitinsä käski ja seitsemän vuoden kuluttua antoi hän taas tukkansa kasvaa, ja hänen poskensa alkoivat taas punottaa ja hän nousi kellarista ja oli niin sydämestään iloinen siitä, neitiseni, että kaikki oli ohitse.
EEVA. Kuule, Stiina, jos vielä kerrot, niin et sinä enkä minäkään uskalla lakaista.
STIINA. Niin, se on totta. Nyt me olemme tienristeyksessä. Alkakaa nyt vaan ja älkää peljätkö.