Tullimies Lydik Larsson, joka vihdoin oli herännyt, kuuli nuo viimeiset sanat ja virkkoi unisena, että se oli aivan Aake herran ratsastajain tapaista.
Torppari tuli sisään, ja koputti lumen raskaista hylkeen-nahkasista saappaistaan. Kuten melkein kaikki silloiset Suomen täysi-ikäiset miehet, oli myöskin Tuomas Kask ollut sotapalveluksessa ja Evert Horn'in päällikkyyden alla sodassa venäläisiä vastaan kadottanut toisen käsivartensa. Onneksi kuitenkin se oli vasen käsivarsi. Hän toi tiedon, että herrat tuolla Uuskylän talossa olivat pois lähdössä. Neuvottelu pidettiin, ja Sigfrid mestari lupasi ristiä nuot vastasyntyneet.
"Sepä on kristillinen velvollisuuteni", tuumasi hän, "mutta jotakin herrojen myöskin tulee tehdä. He ovat olleet syynä tuon köyhän äidin turmioon, ja mitä eivät enään saata palkita hänelle, sen tulee heidän palkita hänen lapsillensa. Minä menen Uuskylään kutsumaan heitä tänne kummiksi."
Se oli sanottu sana, ja liikutetussa mielentilassa tuon väkivaltaisen teon takia läksi vanhus heti matkalle.
Päivä koitti, mutta tupa oli vielä pimeä siitä yksinkertaisesta syystä, että sen ainoa ikkunaruutu oli rikki ja rohtimilla tukittu.
Dordei oli vaivoin joutunut siivoamaan suuremman osan oljista lattialta sekä puhdistamaan Tommun nokista nenää, kun herrat astuivat sisään ja kaksi palveliaa heidän muassaan, jotka ottivat hoitoonsa heidän viittansa ja hansikkansa. Tullimies ja Sigfrid mestari saattoivat nyt takkavalkean loisteessa tarkemmin katsella noita mahtavia miehiä, jotka siihen aikaan olivat maansa uljaimpia, toinen rauhassa ja toinen sodassa.
Molemmat olivat parhaassa iässään, herra Juho Kurki kolmekymmentäkuusi ja herra Aake Tott ainoastaan kaksikymmentäkahdeksan vuotias. Molemmat olivat matkatamineissa, jonka vuoksi ei tuosta tutusta Kustaan-aikaisesta puvusta nyt saattanut nähdä muuta, kuin lyhyet polussaappaat sekä leveälieriset hatut. Mutta matkapuvussakin oli hovimiehen ja sotilaan välillä nähtävä erotus. Kurki oli paremmin lyhyt- kuin pitkävartaloinen, hänen kasvonsa piirteet olivat hienot ja älykkäät ja niin ylhäinen hän oli, että, kun hänen luonaan käytiin kunniatervehdyksillä Turun linnassa, sanottiin sitä "hovissa käynniksi." Hänen pitkä tukkansa oli huolellisesti pantu jakaukselle; hänen säämyskäisessä liivitakissaan oli talvis-aikaan kärpän-nahkainen sisusta ja sen soljet olivat kullasta; hänen vyöstään riippui venetsialainen tikari, jonka kahvan-nupissa oli suuri safiiri. Tott oli häntä melkein päätänsä pitempi, roteva ruumiiltaan ja käsivarret sekä sääret tavattoman pitkiä, hän oli aivan ikään kuin varta vasten luotu hevosen selässä istumaan; seisaallaan hän huonosti hoivasi pituuttaan, ja näytti kokoon vaipuvan. Tällä haavaa oli hänellä lyhyeksi leikattu tukka, jota oli mukavampi pitää teräskypärän alla, mutta myöhemmin on hänestä tehty kuva, jossa hänellä on pitkä, ruskea, huolettomasti riippuva tukka. Matkoilla ja sotakentällä hän yhtä vähän oli hoitanut pitkiä viiksiänsä ja takkuista leukapartaansa kuin likaisia hansikoitansa ja saappaitansa. Hänen korkea otsansa ja kasvojen säännölliset piirteet, jotka hänen äitinsä oli perinyt kauniilta vanhemmiltaan, oli pojassa muodostunut teräväksi ja tuimaksi, tuota terävyyttä vielä lisäsi kapea leuka ja kokoon puserretut huulet, laihuus ja niuristelemisen tapa, joka hänellä oli sekä leikkiä puhuessaan että suuttuessaan. Hän ei ensinkään ollut kammariherra, vaikka tämä virka kerran oli ollut hänen toimenaan; hän oli niin kokonaan noita tuimia ratsumiehiä, joita kuningas ensin ja sitten saksalaiset nimittivät "Hakkapäälleiksi", että hänen hajasäärinen käyntinsäkin osotti hänellä olevan suurempaa tottumusta satulassa kuin hovin saleissa.
Aake herra malttamattomuudessaan saapasteli sisään linnanpäällikön edellä, kursailematta hänen suurempaa virallista arvoansa, mikä epäkunnioitus toisissa oloissa ehkä olisi rauhanliiton rikkonut kahden suurvallan välillä. Hän potkaisi Tommua, joka oli sattunut hänen tielleen, sekä osotti selvään, että hänellä oli kiire, pappi saattoi lukea isämeidän ja sitten siunata lapset, tuumi hän, ja siinä se asia sitten olisi ollut.
"Koska korkea-arvoinen Sigfrid mestari on meitä kutsumuksellaan kunnioittanut", lisäsi linnanpäällikkö kohteliaasti, "tahdomme kastekaavan sanoja kuunnella loppuun asti, siinä toivossa, ettei hän pahaksensa pane kiirettämme."
"Varmaankaan", vastasi Sigfrid mestari, "nämät jalot herrat eivät ole tulleet armollisesti läsnäolemaan minun vähäpätöisen henkilöni vuoksi, vaan kristillisestä armahtavaisuudesta maailman kurjia kohtaan. Ei yksikään lakastunut lehti talvikinoksessa ole enemmän avuton kuin nämät köyhät lapset, joittenka tuntemattoman äidin ratsumiehet eilen illalla maantiellä kumoon ratsastivat, ja joka siitä syystä kadotti henkensä silloin, kun hän lapset elämään synnytti."