"Mitä ämmien loruja tämä on?" ärjäsi Aake herra rypistäen kulmakarvojaan.
"Se suu, joka tämän on puhunut, on iäksi vaiennut", lausui pastori levollisesti, "mutta kunnioitusta osotetaan kuitenkin kuolevan sanoille. Suvaitsevatko jalot herrat todistajina olla läsnä, niin minä lapset kastan ja koetan tehdä sen niin lyhyesti kuin velvollisuuteni suinkin sietää. Nuot ovat kaksoisia, poika ja tyttö. Dordei, kanna ensin poika esiin!"
Sigfrid mestari ei tarvinnut mitään käsikirjaa, sen hän osasi ulkoa.
Herrat astuivat paikoilleen torpanväen ja tullimiehen rinnalle.
Lapset kastettiin muutamilla pontevilla sanoilla.
"Minä kastan sinun Ben-Oni, tuskan poika, rukoillen Jumalaa, että isäsi sinua kerran nimittäisi Ben-Jamin'iksi, onnen pojaksi. [1 Moseksen kirj. 35:18.] Minä kastan sinun, Hagar, sillä sinä olet muukalainen täällä maan päällä, nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen. Aamen."
Herrat seisoivat maltillisina. Hovimiehen ja sotilaankin sydämmiin nuot pienet, kauniit, turvattomat, tylyyn maailmaan viskatut lapset tekivät vaikutuksen. Aake herra, joka siihen aikaan oli naimaton ja lapseton, ei olisi tuhlannut pienintä ajatustakaan kapalolapsiin, noin arvottomiin esineihin. Mutta miksikä juuri hänen hevostensa ja ratsumiestensä, kentiesi vielä hänen oman ruskean virkkunsa piti riistämän näiltä turvattomilta heidän ainoan tukensa? Vaan kukapa käski maankuljeksian juoksemaan pimeässä hevosen jalkoihin? Mutta kun tuo nyt juuri oli näitten lasten köyhä äiti…
Aake herra mötisi jotakin viiksiensä takana.
"Minä otan pojan omakseni ja teen hänestä kelpo sotamiehen. Hoitakaa häntä siksi, että hän saa sääret, joilla voi satulaan kiivetä sekä lähettäkää hän sitten minun luokseni! Tässä teille on ruokarahoja!"
Näin sanoen pisti hän likaisen nahkakukkaron hämmästyneen Dordein käsiin.
"Ja minä", sanoi Juho herra, joka tahtoi olla yhtä runsasvarainen, "minä tahdon tytöstä pitää huolta. Tässä annan edeltäkäsin maksun ensimmäisistä vuosista ja sitten, jos elän, saan nähdä mitä saatan tehdä hänen hyväkseen." Juho herran lahja ei ollutkaan mikään nahkakukkaro, vaan hieno silkkikukkaro, jonka hän laski Dordein käteen.
"Jos elän!"… Rauhan mies, joka suurimmalla varovaisuudella hoiti terveyttänsä, ajatteli ihmis-elämän katoavaisuutta, mutta sotilas, joka oli valmis minä päivänä hyvään henkensä uhraamaan niin helposti, kuin hän jonkun redun olisi luotaan viskannut, hän ei sitä ajatellut. Kurki eli kuudenkymmenenkahden vuoden vanhaksi ja Tott neljänkymmenenkahden.