Ruben Zevi nosti ylös päin kätensä sanoen: "Minä kiitän sinua isäini Jumala, joka olet antanut minulle tämän todistuksen! Silmäni ovat itkemisestä kuivuneet ja huokaukseni ovat lakastuttaneet sieluni. Yksi todistus ei vaikuta mitään, mutta kahden ja kolmen todistajan suussa ovat kaikki asiat pysyväiset… Nyt menkää, Herran todistajat, mene, Rachel, minun rakas lapseni; mene, uskollinen Assarini! Te saatte sitte kuulla Jakobin Jumalan neuvot. Minä tahdon olla yksin tämän pojan kanssa." Nuo kaksi läksivät, epätietoisina mitenkä he käsittäisivät tämän odottamattoman tapauksen. Vanhus tarttui Urbanin käsiin ja lausui liikutuksesta vapisevalla äänellä: "Tahdotko nyt vapaaehtoisesti sanoa minulle, kutka sinun vanhempasi ovat olleet?"
"Minä en tiedä", vastasi poika todenmukaisesti. "Mutta jos minä nyt sanon sinulle, että hän tuolla taulussa, hän, tuo viaton, tuo puhdas, jonka Jumala on valinnut uhriksi koko sukuni syntien edestä, että hän oli äitisi… tahdotko silloin sanoa minulle, mitä sukuperästäsi tiedät?"
"Minä en koskaan ole äitiäni nähnyt. He sanoivat, että hän kuoli tuntemattomana ja köyhänä, kylmänä talviyönä, samana hetkenä kuin me tulimme maailmaan."
"Oi, minun Ruth lapseni! Minun siunattu tyttäreni, Herran uhri minun syntieni tähden!" nyyhkytti tuo onneton ja peitti käsillään kasvonsa. "Noin nuori ja noin murtunut, äärettömästi rakastettu ja kuitenkin noin lohduttamattomasti hyljätty! Katso, Herra on antanut isällesi tämän maailman tavarat saaliiksi, hänen kätensä ulottuu, avaran maailman ympäri, hän hallitsee näitä aarteita ja ne tottelevat häntä, mutta hän ei ole saattanut kurkottaa ainoalle rakastetulle tyttärellensä leipää, kun hän oli nälissään eikä vettä hänen juodakseen, kun häntä janotti, eikä retuakaan purppurastansa, kun hän vapisi vilusta! Tuntemattomana ja köyhänä! Sinä sen kuulet, Israelin Jumala, joka olet minulle antanut kaikki, hän on kuollut köyhänä, köyhänä, köyhänä… Halvin palveliani ei kuole niin köyhänä kuin hän!"
Vanhus repi harmaita hapsiansa surunsa ylenmääräisyydessä siksi, että uusi ajatus syrjäytti entisen. Hän tarttui uudestaan pojan käteen puristaen sitä kovasti. "Sinä sanot: samassa hetkessä kuin me tulimme maailmaan. Me?"
"Niin, meitä on kaksi. Sisareni Hagar ja minä."
"Ja hän elää?"
"Elää. Me erosimme kaksi vuotta sitten."
"Missä?"
"Suomessa."