"Minä häntä etsin vaikka hän piiloutuisi vahvimman lumen alle, siksi että hänen löydän. Mutta sinä, minun Ruthini poika, veri minun verestäni ja sielu minun sielustani sinä olet tästä päivästä alkaen oleva minun poikani!"

20. Tappelun edellä.

Torstenson yksin säilytti järkähtämättömän levollisuutensa.

Ruotsalaisista sotapäälliköistä on kaksi jalattomana hihnapaarissa saaneet tappelussa voiton; kolmas ja urhoollisin, jota hihnapaarissa kannettiin, kärsi tappion Pultavassa.

Pelottavampana sodassa, ihmisenä etevämpänä, seurasi Juhana Banéria Kustaa Aadolfin paras oppilas Lennart Torstenson, jota salamaksi nimitettiin. Kovinpa häntä odotettiin, pitkät kuukaudet, keväästä 1641, kun Banérin sotaretken hedelmät näyttivät olevan häviölle jätettynä ja tuo päätön ruotsalainen sotajoukko sirpaleiksi hajonneena. Kaikki oli valmistettuna; rahat, sotajoukot, sotasuunnitelmat. Valtakunta näkyi antaneen viimeiset säästörahansa, viimeisen käsivartensa, jota ilman hän auran ääressä saattoi toimeentulla, mutta Torstenson ei tullut. Yksi noista katoavaisuuden rotista, jotka kalvavat sankarin elämänlankaa, oli hiipinyt ulos Ingolstadtin kosteasta vankilanholvista ja purrut itsensä siellä elin-ajaksi kiinni sotapäällikön jalkaan. Suuri sota komensi marssimaan; luuvalo komensi seisattumaan. Hän, jonka tuli voittaa, oli itse voitettu, ennenkuin hän tarttui sotamarsalkan sauvaan. Kateelliset kenraalit kiistelivät etuoikeuksistaan päällikkyydessä ja arvossa; vallattomat palkkasoturit panivat alkuun salakapinoita; vehkeiliöitä hiipieli sotaleiriin; valtio-viisaat käyttivät tilaisuutta sukkeluudellaan voittaaksensa toisiansa. Kaikki ajattelivat itseänsä eikä kukaan kansojen parasta ja sodan maailmanhistoriallista tarkoitusta. Kolmenkymmenvuotinen sota loppui siihen, että saaliista taisteltiin; siinä tapeltiin hävitettyjen maitten omistus-oikeudesta. Suuri piirre oli jäänyt jäljelle aikakauden vääristeltyyn muotoon, se oli uljas, vaan surkean raakuuden piirre: — ihmishengen ja ihmis-onnen välinpitämättömyys. Tuostapa maat ja taivaat mullistettiin alussa, kun Magdeburg hävitettiin, kun Pasevalkin asukkaat kuoliaaksi lyötiin! Mitkä valitushuudot silloin kuuluivatkaan eräästä hävitetystä kylästä! Ketäpä niin kammottiin, kuin ihmistappajaa Götziä, kuin murhapolttajaa Holkia ja heidän vertaisiansa! Mutta siihen nyt oli totuttu ja tottumus tylsyttää. Miekka, tulisoihtu, kiskominen oli nyt kulkenut maasta maahan; kuka kuulee valituksia erämaassa? Lützenissä, sanoo Schiller, oli elämä arvonsa kadottanut, kun paras ja jaloin ei enään olemassa ollut. Kymmenen vuotta tämän jälkeen oli ihmishengenarvo niin polkuhinnassa, että sen saattoi ottaa ja heittää aivan kuten meidän aikana viskellään sikarinpätkää. Tätä hyödytöntä tavaraa tuhlattiin, kuten harvoin tätä ennen tahi harvoin tämän jälkeen. Ei siten, että miekan ja kuulan työ olisi tuottanut silloin suurempaa veren vuodatusta kuin myöhempinä aikoina. Päin vastoin, uudempi aika on kymmenkertaisesti lisännyt hävitysaseita ja sotaväen joukkoja. 1600-luvun sodassa haihtui elonkipinä pois, välistä irstaan elämän takia, toisinaan pienestä murhaniskusta, vähistä onnettomuuksista, väliin myöskin lukemattomien kärsimysten vuoksi, joista meidän ajallamme ei ole aavistustakaan. Kulkutaudit ottivat osansa, puute vielä enemmän. Wallenstein vei Adle Vesteen 60,000 miestä ja hautasi toiset puolet kuolleina. Gallaan onnistui kerta toisensa perästä muutamassa kuukaudessa ja melkein ilman taistelua hävittää monimiehiset sotajoukot. Marssiminen autioitten maitten läpi maksoi Banérille toisen puolen hänen sotajoukostansa. Piiritetty linna oli muurien ulko- ja sisäpuolella avoin hauta. Ja tämä kaikki lukuun ottamatta miestappoa aseettomien joukossa.

Ihmishengen tuhlaamista lisäsi myöskin eräs omituinen tapa, jonka nykyajan sodankäynti aikaa on jättänyt, mutta joka syntyi siitä syystä, että kolmikymmen-vuotisen sodan sotamies enemmiten sai pitää huolta itsestään, miten parahiten saattoi. Saksalainen sotamies sai sotaretkelle ottaa mukaansa vaimonsa ja lapsensa, joittenka paikka oli kuormastossa, ja välistä heidän lukumääränsä oli kolme ja neljä kertaa suurempi kuin itse taistelevien. Nämät sotamiehen vaimot kuljettivat mukanaan vaatteita ja talouskapineita; he pesivät, keittivät ja toimittivat talouden töitä miestensä hyväksi, saattoivat myöskin ottaa osaa miestensä rosvomisiin ja liehua kuten korpit tappotanterella taistelun jälkeen ryöstääksensä kuolleita. Irtolaisnaiset ja kaikellainen roskaväki lisäsivät tungosta. Kun sitten sotajoukot näkivät puutetta, tahi kaatuivat taistelussa, jolloin loput hajaantuivat kaikkialle, silloin hajaantuivat myöskin nais- ja lapsiparvet; muutamat pääsivät pakoon ja joutuivat kurjuuteen, toiset tulivat voittajien saaliiksi, mutta suurin osa meni häviöön. — Sekä Ruotsalaisen että suomalaisen sotamiehen täytyi jättää perheensä kotia, mutta hänen herransa vei usein vaimonsa mukaansa, vaan harvoin lapsensa.

Vihdoin tuli Torstenson marraskuussa 1641 ja hänen kanssaan uusi yksimielisyys, uusi voima ja uutta väen lisää. Hän oli ainoa, joka oli käsittänyt suuren mestarinsa ajatuksia, ainoa, joka tunsi itsellänsä olevan voimaa tätä suurta sotaa johtamaan. Hänen päämaalinsa, jota hän ei milloinkaan ollut silmällä pitämättä, oli marssiminen Wieniin, pakottaaksensa siellä keisaria rauhantekoon.

Mutta Torstensonilla oli vastustajana yhtä urhoollinen, mutta vielä älykkäämpi mies. Yksitoista kuukautta kului marssimisissa, piirityksissä, nälässä ja vaivoissa ennenkuin hänen onnistui pakottaa Piccolomini saaliiseen tappeluun.

Tuli sitten pimeä lokakuun-yö 1642. Ruotsalainen sotajoukko piiritti tuon vahvasti linnoitetun Leipzigin. Sotamarsalkka oli myöhään illalla kutsunut kokoon sotaneuvoston Straussenhäuserin kylässä olevaan pääkortteeriin keskusteluksensa piirityksestä ja rynnäkön mahdollisuudesta. Läsnä olivat ruotsalaisen sotajoukon etevimmät ja kuuluisimmat päälliköt: — Torstensonin lähin mies, tuima valtiotykistönpäällikkö Juhana Liljehöök, jonka otsa oli syvissä rypyissä, silmät harmaat, terävät; — urhoollinen Ja saaliinhimoinen brandenburgilainen Hans Kristofer von Köningsmark, joka vähäisessä sodassa oli mestari; — tuo sinisilmäinen sotamarsalkka Kaarle Kustaa, joka kahdenkymmen-vuotiaana nyt oli ensimmäisessä sotakoulussaan; — sodassa harmaaksi käynyt Aksel Lillie, Kustaa Aadolfin riveissä hyvin taatuksi tullut mies; — tulinen, pelkäämätön ranskalainen Mortaigne ja vihdoin kolme, kaikissa vaaroissa karaistua suomalaista: vähäinen jykevä Arvid Wittenberg, jota on verrattu sekä leijonaan että salamaan; Breitenfeldin ja Lützenin mainehikas ratsupäällikkö Torsten Stålhandske sekä Neunburgin puolustaja Erik Slange, joka vankeudesta oli vapaaksi vaihdettu.

Sotamarsalkka Lennart Torstenson hallitsi tyvenellä kirkkaalla katseellaan näitä sotilaita, jotka jo monta kertaa olivat johtaneet joukkojansa omalla edesvastauksellaan. Kustaa Aadolfin jälkeen ei löytynyt yhtäkään niin rakastettua ja pelättyä miestä, kuin Torstenson, ei ainoata joka niin saattoi voittaa ja nöyryyttää ynseätä sotilas-sydäntä. Hän kysyi päälliköiltään yksityiskohtia, mutta sotasuunnitelmasta ei hän heille puhunut eikä myöskään ratkaisevasta päätöksestä.