"Terveeksi? Ehkä. Kahdeksan viikon kuluttua, jos onni on sinulle suotuisa. Nimittäin niin terveeksi, kuin sinä saatat tulla, poika parka. Ei yksikään nikama sinussa ole eheä. Sinä olet niin rikkiruhjottu, ikään kuin sekä tykistö että kuormasto olisi ajanut sinun ylitsesi. No niin, jollen sinusta saa kokonaista miestä niin koetanhan tehdä puolen sitten. Huomenna palajan takaisin sahatakseni oikean käsivartesi poikki."
"Oikean käsivarteni?"
"Niin kyllä, siinä jo on kylmänvihojen alkua koko hyvässä määrässä, ja pahemmaksi käyvät. Hohhoo, mitä tuollaisten pienten asiain vuoksi irvistelet? Olet palvellut Slangea ja pelkäät kuitenkin käsivartesi kadottamista! Hevosenkengän merkkiä tuosta vasemmasta ohimostasi en yhtä helposti saata sahata pois. Kiitä minua siitä, että saat sen pitää niin kauan kuin elät; kaikki tytöt sinusta sen merkin vuoksi pitävät."
Sanottuansa nämät lohduttavaiset sanat, meni tuo hyväätarkoittava luunsahaaja toisen sairaan luo, jota Riikapalsamilla hierottiin; tätä ainetta käytettiin kaikkiin kipuihin, joihin ei sahaa eikä veistä tarvittu. — Haavoitettu poika parkasi itkuun. Kuolemaa hän ei pelännyt, mutta oikaista oikean kätensä sahattavaksi, sepä kuolemaa katkerampi.
"Mitä sinä itket?" sanoi käheä ääni, jonka omistaja makasi oljilla Niemandin vieressä. "Ratsasta tänne seljälläsi, että saan koettaa käsivarttasi. Pukki ja Nikka [Buchheim ja Nicola] ottivat sääripahani. Lopussa nyt vanhan Taavin marssi. Mutta kutti vain, eipä saaneetkaan käsiäni."
Urban Niemand loi lohduttamattoman katseen naapuriinsa ja tunsi Taavin, joka kerran Lavilan niitulla oli kuulioitansa huvittanut kertomalla Wittstockista ja "Kräkkenistä."
Poika totteli kehotusta niin hyvin kuin jaksoi. Taavi, joka itse oli haavoitettu molemmista jaloistaan, koetti kovalla peukalollaan pojan murretun käsivarren luita ja jäntereitä. Tuo kova peukalo koski kuin tulikuuma rauta; mutta tarkastuksensa päätettyään, sanoi vanha ratsumies: "Mitä hulluutta! Sahata tuota käsivartta! Kahden viikon kuluttua sinä jo saatat tarttua välskäriin kauluksesta."
Taavi oli noita miehiä, joita sota, hätä ja lääkärien puute oli opettanut hoitamaan omia ja muitten haavoja. Hän kutsui luoksensa vuorollaan palvelevan sotamiehen, sai vettä ja haavasiteitä, pesi haavat, tarkasteli, pani vesikääreitä päälle ja sitoi ne uusilla siteillä. Nukkumatti ja nuoruus tulivat Taavin apulaisiksi. Kun seuraavana päivänä verta tippuva saha asetettiin nuoren käsivarren eteen, oli kuume melkein lopussa ja kylmänvihat poissa.
"Ne tulevat taas", lohdutteli välskäri. "Anna käpäläsi tänne, jota pikemmin pääset sitä parempi!"
"Odottakaa muutama päivä vielä!…" Sairas rukoili kovin nöyrästi ja kehottavasti.