Häneen syntyi onnellinen heräävän tajunnan tunne. Hän saattoi nyt avosilmin uneksia. Tähti astui alas hänen luoksensa, suuteli häntä ja sanoi: Sinua minä olen etsinyt läpi koko luodun maailman ja nyt olen sinun löytänyt! Etkö ymmärrä, että minä olen kaikkivaltiaan voimasta virrannut ja olen lähetetty sinua turviini ottamaan? Ilman minua sinä suohon olisit uppoutunut, menehtynyt valkeaan ja tuhansiin vaaroihin, tullut haudatuksi Neunburgiin, kaatunut ryövärien iskusta, kuollut kurjuuteen, hirtetty Lausigkissa, tallattu Breitenfeldin luona. Mutta sinä elät ja sinun pitää elämän Hänen voimastaan, joka minuun virtaa. Huomaa, että minulle on annettu hänen voimansa, mutta ei hänen rakkauttansa. Yksi olisi sinua rakastanut, mutta hän ei sinua nähnyt. Minä suojelen kuolevaisia, mutta en rakasta ketään enkä ole sammuva, kun sinä kuolet aikasi päätyttyä. Jos halajat rakkautta, niin koeta itse sitä voittaa! Minä lähden nyt luotasi aamun koitossa; minulla on, paitsi sinua, vielä kaksi turvattia, joita minun täytyy suojella. Herää, elä, taistele, eikä kukaan ole sinua voittava, ellet kosta, sillä kosto on kuoleman synti rakkautta vastaan, ja silloin minä en enään sinua turvata saata!
Näitä uneksiessaan vaipuivat haavoitetun silmät voimattomuudesta kiinni ja hän nukkui uneen, joka ei enään ollut tuollainen uuvuttava horrostila, mihin hän äsken oli joutunut. Hän heräsi siitä, että ruumiinsa tuntui ikään kuin se olisi ollut kahden myllynkiven välissä jauhettavana. Tajuntaan tultuansa tunsi hän kivutkin jälleen. Tuo tuntematon paino, joka makasi hänen päällään, esti häntä hengittämästä vapaasti. Mutta nyt hän saattoi ojentaa käsivartensa ja tunsi käteensä pyöreän, sileäkarvaisen, kuolleen hevosen. Hän tarttui kädellään toisaalle ja tunsi jotakin, joka olisi ollut ihmiskasvoin tapaista, jollei se olisi ollut kumman kylmää ja niljakkaan märkää. Missä hän oli? Päivä alkoi valjeta, mutta hän ei saattanut päätänsä kääntää eikä liikuttaa ainoatakaan jäsentä, paitsi kättänsä. Häntä vaivasi sanomaton polte ja jano. Hän uinahti taas.
Vähän aikaa tämän jälkeen herätti hänet ääni, joka sanoi: täällä on kenraalimajuri Slange! Toinen ääni sanoi: täällä on hänen henkipalveliansa kuolleen hevosen alla!
Nämät olivat Pohjalaisen rykmentin sotamiehiä, joita oli lähetetty paareilla etsimään jälkeen jääneitä kuolleita ja haavoitettuja. Slange vietiin leiriin, jotta hän sotapäällikön arvon mukaisesti tulisi haudatuksi ja saisi kaikki hänelle kuuluvat kunnian-osotukset. Muitten kuolleitten takia ei pitkiä mutkia tehty. Avara hauta valmistettiin santaan ja sinne laskettiin ystävät ja viholliset veljellisesti toinen toisensa viereen ilman mitään muistomerkkiä, ilman muuta muistopuhetta, kuin isämeidänrukous kaikille yhteisesti. Heidän huomispäivänsä levitti sannasta unhotuksenviitan heidän ylitsensä. Heidän jälkimaailmansa tuskin tiesi heidän eläneenkään.
Nyt Urban Niemand havaitsi, että hän oli Breitenfeldin tappotanterella, että nuot kylmät kasvot olivat hänen kaatuneen herransa, sekä että tuo kuollut hevonen, jonka alla hän oli maannut, oli Breit. Ja nyt sotamiehet häneen tarttuivat olkapäistä ja jaloista laskeaksensa hänen tuohon avaraan hautaan vuosisatojen unhotukseen, kuten tuhansia muitakin. Onneksensa hän kuitenkin saattoi liikuttaa vasenta käsivarttansa. Haparoiden kädellään tarttui hän kantajansa tuuheaan partaan.
"Kas, poikaa! Kuka sinulle on antanut luvan elää?" huudahti sotamies nauraen ja laski pojan käsistään.
Urban Niemand vietiin tuollaiseen puutteen-alaisesti sisustettuun telttaan, jota käytettiin haavojen sitomislaitoksina ja jossa 15 tahi 20 haavoitettua makasi, oljilla pitkänään, niin vähillä mukavuuksilla varustettuina kuin mahdollista. Hänen haavojensa hoitaminen ei tullut kysymykseenkään ennen kuin neljäntenä päivänä, moni sai odottaa kauemminkin. Siihen ei voinut mitään, välskärejä oli vähän ja työtä paljon. Eihän kielletty kuolemasta, jollei ollut aikaa odottaa. Yksi henki enemmän tahi vähemmän, yhdentekevää!
Kun välskäri vihdoin neljäntenä päivänä edellämainitun tapauksen perästä tuli, antoi haavoitettu hänelle paperin, jota hän oli kantanut rinnallaan. Se oli Slangen valtuuskirja, jolla hän oikeutti Niemandia asianomaisille viemään kotelon ja sormuksen.
"Minä annan paperin sotamarsalkalle", sanoi välskäri ystävällisesti, kun hän näki Slangen nimen paperissa.
"Tehkää minut terveeksi, että voin toimittaa kenraalin käskyn!" rukoili haavoitettu kovin hartaasti.