Eräs jälkinäytelmä muistutti vuotta 1631. Linkelwaldin luona Tillyn vanhat sota-urhot vielä kerran näyttivät hampaitaan. Stålhandske oli haavoitettu, ja hänen täytyi jättää Mortaignelle ja Wrangelille sen kunnian, että saivat suoria kentältä pois viimeiset viholliset. Askel askeleelta peräytyivät Tillyn ylpeät neliöt hyvässä järjestyksessä metsän läpi. Kun he olivat tulleet sen toiselle puolelle, odotti heitä seitsemän ruotsalaista ratsujoukkoa sivulta päin sekä ruotsalainen jalkaväki selästä käsin. He koettivat torjua lyöntejä vielä ja kaatuivat pitkissä riveissä. Piiritettyinä kaikilta puolin, täytyi jäljellä olevien vihdoin antautua, ja harmistuneena siitä, että heitä oli avutta jätetty, menivät useimmat ruotsalaiseen palvelukseen.
Tappelu oli alkanut kello kahdeksan aamulla ja loppui kello 11 edeltä puolenpäivän siten, että keisarilliset täydellisesti joutuivat tappiolle. He olivat kadottaneet lähes 5,000 kuollutta, 4,500 vankia, siis puolet joukostaan paitsi haavoitettuja, koko tykistönsä, kuormastonsa ja sata-yhdeksänkymmentä lippua. Ei koskaan ollut heidän suurilukuisempaa hevosväkeänsä niin perinpohjaisesti saatu hävitetyksi. Vankien joukossa nähtiin De Suys ja Fernamond. Arkkiherttua pääsi töin tuskin samasta kohtalosta. Piccolomini pelasti itsensä Böhmiin 1,500 miehen kanssa. Ei kolmatta osaakaan hänen joukostaan palannut takaisin lippujensa luo. Böhmissä keisari Ferdinand antoi asettaa sota-oikeuston tuomitsemaan niitä, jotka olivat syynä tappioon. Madlot niminen rykmentti, joka oli paennut Wittenbergin ensi hyökkäyksestä, katsottiin enimmän syylliseksi. Se hävitettiin kokonaan, sen lippu revittiin, sen ratsumestari ja luutnantit tuomittiin kuolemaan. Miehistä otettiin arvanheitolla aina kymmenes, joka ammuttiin.
Ruotsalainen sotajoukko oli kadottanut Liljehöökin, ja Slangen sekä 5,000 miestä kaatuneita. Haavoitettuja harvoin laskettiin. Moni tappelu on ollut verisempi ja monessa on suurilukuisemmalla miesvoimalla taisteltu kuin Breitenfeldin toisessa tappelussa, mutta harvassa on voitto loistavammalla urhoollisuudella saavutettu ja tappio yhtä suurella oikeudella ollut voiton vertainen.
22. Tähti.
Minulle on annettu hänen voimansa, mutta ei hänen rakkauttansa.
Ennenkuin ruotsalainen sotajoukko oli ehtinyt turvata voittoansa, ajaa takaa pakenevia vihollisiansa sekä suoda itsellensä tarpeellista lepoa, oli lyhyt syksypäivä jo lopussa. Ainoastaan lähinnä leiriä makaavat haavoitetut ennätettiin viedä välskäreille. Muutamia etsittiin illalla ja yöllä tulisoihtujen valossa; moni jäi seuraavaan päivään läjissä olevien kuolleitten joukkoon makaamaan.
Urban Niemand heräsi yöllä kuolontapaisesta horrostilastaan. Aika seisoi paikoillaan eteen päin rientämättä, maailmaa ei enään olemassa ollut, elon heikko kipinä syttyi hetkeksi liekitsemään ikään kuin koetteeksi muutamaan tuskin tuntuvaan sydämmen tykytykseen. Hän oli kuollut, eikä kuitenkaan kuollut. Häntä aavistutti, että hän mahdollisesti sentään elikin, mutta hän ei vähintäkään käsittänyt, kuka hän oli tahi missä hän makasi. Hänen ainoana epäselvänä käsityksenään oli sanomaton, lohduton turvattomuuden tunne. Jotakin raskasta makasi hänen päällänsä, hän ei tietänyt, mitä se oli. Hän kantoi sitä tietämättä minkä vuolisi. Hänellä ei ollut edes tarpeeksi tahtoa pelastamaan itseänsä siitä. Hänen horrostilansa ei ollut kuoloon raukenemista, eikä unennäköä, mutta jotakin näitten välillä.
Hän makasi näin jonkun aikaa liikkumattomana; mutta oliko tämä aika minuutti vaiko vuosisata, sitä hän ei tietänyt. Silloin tapahtui, että ensin hänen toinen, ja sitten myöskin toinen, veren kiinni hyydyttämä silmänsä aukeni. Hän ei mitään nähnyt, hänen ympärillään oli pimeä yö, mutta hän tunsi kuitenkin, että jonkunlaista valoa oli olemassa. Hän ei tietänyt, oliko se hänen ulkopuolellaan, vai sisäpuolellaan, eikä halannutkaan sitä tietää. Hän tirkisteli välinpitämättömänä valoa, koska hän ei saattanut tuota välttää.
Vähitellen se näytti virtailevan ikään kuin ilmasta kokoon yhteen valopilkkuun. Se oli lempeä valo, se ei häikäissyt, eikä koskenut hänen väsyneisiin silmä-raukkoihinsa, jotka eivät mistään esineestä voineet kiinni pitää. Tuntuipa siltä, kuin valo olisi virrannut hänen omaan sieluunsa ja herättänyt hämärän muiston. Hän kuvitteli mielessään nyt epäselvästi, että valopilkku oli tähti, mutta tästäkään kuvittelusta ei hän kauan voinut kiinni pitää. Loiste muuttui taas valonmerkiksi, mutta lohdullista oli se kuitenkin, että elämästä oli jonkinlainen tunne jäljellä.
Taaskin kului epämääräinen aika ja valovirta oli vähitellen jälleen kokoontunut kiintonaiseksi esineeksi, todelliseksi tähdeksi, joka ei enään hajonnut. Hän ymmärsi nyt, että tuo tähti oli jotakin itsekohtaista ja hän itse jotakin toista kuin se, mutta että heidän välillään oli yhdys-side. Hän katsoi tähteen, kuten hukkunut, jos tuo olisi mahdollista, katsoi ylös penikulman syvyisestä merestä vihertävään rantaan, josta hän syvyyteen on vaipunut.