Puolta tuntia vähemmässä ajassa olivat molempien joukkojen sivustat kovassa käsikahakassa. Ei kumpikaan puoli odottanut, molemmat hyökkäsivät päälle. Se oli näky, joka sai rohkeankin sydämmen tykyttämään. Kaksikymmentäkaksi tuhatta ratsumiestä risteili kenttää kaikille suunnille sekä järjestetyissä riveissä että hajanaisissa, välistä savuun peittyneenä ja taas ilmaantuen rynnäkkökypärineen ja keihäineen tomupilvestä. Mahdotonta oli katsellen seurata taistelun vaihteluja. Melkein kaikissa kolmenkymmen-vuotisen sodan tappeluissa ratsuväki voiton ratkaisi. Se olikin usein toista vertaa lukuisampi, välistä kolmekkin kertaa suurempi kuin jalkaväki. Ruskean hevosen ratsastaja sai tarpeensa. Ratsasjoukkojen nähtiin ratsastavan toinen toisensa päälle, hakkaavan ja tallaavan toisiansa, mutta kaikkialla, jossa ei vastustaja oitis paennut, hajaantuivat rivit yksityiseen kaksintaisteluun, jossa käytettiin pistoolia ja säilää, tuollaiseen taisteluun, jota erittäin ihanteellisesti kuvataan Alankomaiden koulujen sen aikakauden maalauksissa. Voimallisuus, rohkeus ja sievyys hevosten juoksuun lähdössä, hyppäyksessä ja kaatumisessa, ratsastajan kumartuminen, sekä lyöntien väistäminen luo noihin tauluihin vielä vuosisatojenkin kuluttua sellaista eloa, joka ei vanhene. Sota ei ollut vielä oppinut voittamaan joukkojen avulla. Aina vielä sotapäälliköt rakensivat parahiten laaditut sotasuunnitelmansa muinaisajan ja keski-ajan personalliseen urhoollisuuteen, joka viimeiseksi teki ratkaisevan päätöksen.
Kenraalimajuri Eerik Klaunpoika Slange Karunan omistaja ryntäsi esiin uljaalla Breitillään ruotsalaisen vasemman sivustan etupäässä. Täällä Breit oli osottava, että hän oli nimensä arvoinen. Lähinnä seurasi Kinnemund, kaksi ajutanttia ja henkipalvelia Urban Niemand. Hannibal Gonzaga, urhoollisin italialainen keisarin joukossa tuli Slangea vastaan puolitiessä. Urban Niemand ei enään nähnyt mitään; hän havaitsi itsensä kokoon likistetyksi kahden liikkuvan korskuvan hevosista muodostuneen muurin väliin, hevoset yhtä hurjana kuin heidän ratsastajansakin hyppäsivät pystyyn toisiansa vasten ja potkasivat takajaloillaan yhtä usein ystäviin kuin vihollisiinkin. Liiaksi pienenä ja heikkona miekkaansa mittelemään noitten ylt'ympärillä olevien rautahaarniskoihin puettujen sankarien kanssa, joittenka pitkät säilät kaasivat sekä hevosen että miehen, kyykistyi nuorukainen alas pitkin hevosen kaulaa, välttääksensä lyöntiä ja keihään pistoa sekä ohjasi niin taitavasti hevostansa, että hänen onnistui tässä auttamattomassa tungoksessa pysyä herransa rinnalla. Olihan hänellä miekka, eikä hän sitä suotta käyttänyt. Hän tiesi, mikä tehtävä hänellä sodassa oli, hän oli siellä varjellaksensa kalliimpaa henkeä kuin hänen omaansa. Välistä tähdättiin pistooli Slangen päätä kohti, se lyötiin sivulle päin ja luoti lensi ohitse. Toisinaan kohotettiin rautaan puettu käsi Neunburgin sankaria vastaan; lyönti lankesi, mutta liukui vahingoittamatta satulanpuuta vastaan, sillä päällekarkaajan hevonen vaipui alas, saatuansa miekanpiston kaulaansa. Breitin rinnassa oli syvä haava, josta verta vuosi, mutta Breit tiesi, ketä se satulassaan kantoi; eteen päin tahtoi Breit, ja eteen päin ryntäsi Slange läpi vihollisten taajimman rivin.
Silloin tuli häntä vastaan jättiläismäinen ratsastaja mustassa varustuksessa, ratsastaen myöskin hän mustalla ratsulla, joka näytti kavioillaan tallaavan kaikki. Tuossa tuokiossa oli jättiläinen ratsastanut kumoon haavoitetun Breitin. Slange kaatui maahan, ja samassa silmänräpäyksessä oli kuula lävistänyt hänen rintansa. Musta ratsastaja ajoi hänen ylitsensä ja oli kadonnut.
Urban Niemand näki sen, antoi hevosensa karata ja viskasi itsensä haavoitetun herransa yli. Turhaan koetti hän, asettaen korvansa sammuvan huulille, saada selkoa hänen viimeisistä sanoistaan. Sodan hirveä melu ne hämmensi. Hän luuli erottavansa sanat: se oli sinun isäsi! — mutta ne olivat kentiesi vain kaikuna hänen omista ajatuksistansa.
Sanomattoman kauhistuksen tunne hervastutti nuorukaisen käden. Hän ei saattanut ajatella, ei paeta eikä nousta seisoalle. Hän makasi, kuten kuollut kuolleen herransa päällä. Taistelun hurja riehuna meni hänen ylitsensä kuten kohiseva kosken putous. Hän ei kuullut miekkain kalsketta haarniskoita vasten, eikä kanuunanjyrinää, pyssynlaukauksia, sotahuutoja. Hän ei tuntenut raskaita hevosenjalkoja, jotka laukkasivat hänen ylitsensä niin, että tuli välähteli hänen silmissään. Hänen vieressään makasi Breit, joka puoli kuolleena vielä kieritteli itseään kaatuneen herransa yli, ikään kuin palvellaksensa häntä vielä kuolemassakin. Urban Niemand haki itsellensä suojaa tuon jalon eläimen alla, sillä ilman tätä suojaa hän olisi sotkettu muodottomaksi veriseksi ruhjoksi.
Pikaisesti kuten ainakin sellaisissa tapauksissa, levisi huhu että Eerik Slange oli kaatunut. Ruotsalaisten vasen sivusta joutui epäjärjestykseen, kärsi kartessivalkeasta ja horjui, jolloin keisarillisten samassa lisääntynyt oikeanpuolinen sivusta sen löi hajalle. Muutamia ruotsalaisia tykkiä otettiin, mutta otettiinpa taas takaisinkin muutamia. Vähällä piti jo, ettei tämä tappiolta ruvennut näyttämään. Kroatit liehuivat kuten kärpäset tuon hajonneen sivustan ympärillä ja koettivat ryöstää kuormastoa.
Köningsmark näki toisessa linjassa vaaran ja hyökkäsi esiin. Hänen onnistui saada pakenevat seisattumaan ja hajonneet uudestaan yhtymään. Häntä ei kukaan ollut koskaan voittanut, tuota verratonta mestaria vähäisessä sodassa, ja nyt, tässä suuressa taistelussa ymmärsi hän, jollei juuri voittaa, niin kuitenkin pitää asemansa. Pfaltzkreivi Kaarle Kustaa taisteli hänen rinnallaan. Taaskin ruotsalaisten vasen sivusta seisoi kuten muuri Hannibal Gonzagan raivoisia hyökkäyksiä vastaan. Kuusi kertaa ryntäsi Piccolomini turhaan keskirinnasta muodostuneitten neliöittensä kanssa heitä hätyyttämään. Monta kaatui, mutta ei yksikään paikaltaan poikennut.
Oikeanpuolinen ruotsalainen sivusta kävi käsiksi oikein mieskynsin. Joka oli nähnyt Arvid Wittenbergin hänen mukavassa levossaan, — Partalassa istuvana Sandelsina, — ei tiennyt minkälainen tämä sotapäällikkö oli taistelussa. Torstensonia nimitettiin salamaksi siitä syystä, että hän tavattoman nopeasti marssi laveain maa-alojen läpi, kun täytyi rientää vihollisia äkkiarvaamatta hätyyttämään. Wittenberg kilpaili samasta kunnianimityksestä tuossa tavattomassa kotkantapaisessa nopeudessa, millä hän iski kiinni juuri ratkaisevassa silmänräpäyksessä. Ennenkuin keisarilliset vielä ennättivät esiin rynnätessään järjestää vasenta sivustaansa, oli Wittenberg heidän päällensä hyökännyt. Unkarilaiset ja kroatit pakenivat heti. Keisarillinen eversti Nicola puolusti itseään, kuudella ratsujoukollaan urhoollisesti ja antoi Buckheimille aikaa järjestämään väkensä. Silloin ryntäsi esiin ruotsalaisten toinen linja Stålhandsken johtamana. Tuo uskalias hakkapeliitta saattoi seisoa kuten paasi aina yhä uusia päällekarkauksia vastaan, mutta hänen oikea halunsa oli käydä kahakkaan rynnätysten eikä mitään saattanut verrata siihen raivoon, millä hän hyökkäsi vastustajansa kimppuun. Nicola kaatui; muutamat harvat kestivät, mutta tuntia vähemmässä ajassa oli tuo kaatunut keisarillinen vasen vivusta kärsittyään suuren tappion karkotettu takaisin Linkelwaldiin.
Nyt tuli keskirinnan vuoro. Tässä oli alussa kova ja ankara taistelu, jossa ampuma-aseita käytettiin tuskin sadan askeleen välimitalla. Mortaigne kadotti malttinsa ja hyökkäsi esiin linjansa kanssa ja häntä seurasi Wrangel. Nyt keihäät keihäitä vasten risteilivät. Kun musketilla oli vasten naamaa ammuttu neljän askeleen päässä olevaa vastustajaa niin alettiin pyssynperällä kolhia. Täällä seisoivat Tillyn sotavanhuksia; täällä taistelivat arkkiherttua ja Piccolomini itse kuten halvat sotamiehet. Ei kukaan voittanut eikä kukaan paennut. Liljehöök näki keisarillisen vasemman sivustan peräytyvän ja heittävän alttiiksi keskirinnan. Hän iski keskirinnan sivuun, ajoi äärimmäiset neliöt edellään ja hyökkäsi niihin eräässä metsikössä. Mutta täälläpä he kestivät. Täällä kaatui Liljehöök, joka oli niin suuressa arvossa pidetty, että luultiin hänen ennakolta olleen Torstensonin jälkeläiseksi määrättynä. Mielellään, sanoi hän, tahtoi hän kuolla, kun hän oli heille saanut osottaa voitontien.
Kun vihollisten vasen sivusta oli lyöty ja Wittenberg iskenyt kylkeen, Stålhandske hyökännyt selkään sekä Torstenson tykeillään survonut miehet maahan, hajaantui, vihdoinkin keisarillisten keskirinta lähtien hurjaa vauhtia pakoon yli kentän. Heidän urhoolliseen oikeanpuoliseen sivustaansa ruotsalaiset nyt yhdistettyin voimin iskivät ja ampuivat kaikki pirstaleiksi.