Mutta nyt esiintyi miehuullisempi sankari, eräs partainen, tanakka, harteva korpraali Turun läänin hevosväkeä, jota nimitettiin Taaviksi. Hän oli kotoisin Eurajoelta, jossa häntä nyt vanhat tuttavat ympäröitsivät. Hän oli kotiin lähetetty sotamiehen pestausta varten ja uhkeili nyt mustassa nahkavarustuksessa ja täydessä sotapuvussa, tehdäksensä poikiin suurempaa vaikutusta. Sitte kuin tuo musta sotavaris nauraen oli ottanut vastaan muutamia palavia nuolia, ilman muuta kilpeä suojana, kuin kyynäröspäänsä ja nahkavarustuksensa, kehotettiin häntä kertomaan jotakin sodasta. Hän kiipesi kivelle ja kokosi ympärilleen kuuntelevan joukon. Hän oli aikansa ilman myrskylintu, raesateen räiske kaukaisilta mailta, kaiku noista etäällä olevista torventoitotuksista, jotka panivat Euroopan vapisemaan, mutta jotka täällä haihtuivat surkean hupaisaan kansansatuun.

Nuot mahtavat herrat olivat puhujan huomaamatta raivanneet itselleen tien hänen läheisyyteensä ja kuulivat hänen jatkavan puhettaan suulaasti suomenkielin sekä nimiä väärennellen siten, että olisivat aivan käsittämättömiä, ellei pantaisi tekstiin muistutuksia.

"Niin, pojat, siellä me istuimme eräässä kaupungissa, jonka nimi oli Parkki eli Pirukas [Parchim], en sitä niin tarkoin muista, mutta Mäkelässä [Mecklenburg] se vain oli. Hatsi [kenraali Halzfeld] ja saksilaiset seisoivat Pirilin [Perleberg] luona hulikassa, jossa kansi oli päällä ja nappula edessä. Nuuski tänne päin, sanoi Paneeri [Juhana Banér.] Hatsille, niin saanpa nähdä, onko sinulla piimää hulikassa. Mutta mitäpähän! Minä viihdyn paraiten täällä voissa, sanoi Hatsi. No niin, me näimme nälkää, me. Talonpoika tonki maata, etsiäksensä mädännyttä nauriinvartta, sotamies sai homehtuneen ruisleivän-puolikkaan, happamia omenia ja sadevettä niin paljo, kuin hän juoda jaksoi. Vaikka vain, eihän omenia saa joka päivä. Saksalaiset, jotka olivat muassamme, tunsivat makkaran hajun hulikasta ja rupesivat karkaamaan. Tämä käy päin Helsinkiä, sanoi Paneeri; hän piti enemmän viinistä kuin sadevedestä. Pojat, sanoi hän, tarvitsevat jotakin syödäkseen. Sitte valloitimme Vaavelin [Hafvelsberg] ja kaapimme hiirenruokaa viljalaareista, mutta muutamat söivät akanoita.

"Nähkääs", jatkoi Taavi, "silloin meillä Hatsin ja vurstin [Saksenin vaaliruhtinas] mielestä oli liian hyvä oltava ja he menivät meidän tiellemme Kräkkeniin [Schreckenberg, Wittstockin länsipuolella]. Nyt heidät töffeli [der Teufel] ottaa, sanoi Paneeri, me marssimme Kräkkeniin. Älä ole hullu, sanoi Pekka ja Paavali. Lessle ja Lennartti [skotlantilainen Lesslie ja Lennart Torstenson] kehottivat: menkää päälle vain pojat! ja me menimme… Odottakaatte vähän, minä selvitän teille. Tässä on sentti ollepatalissa [tappelujärjestyksen keskirinta — (Centern i ordre de bataille)]. Tässä seisoo Lessle skotlantilaisten, saksalaisten, ruotsalaisten ja viipurilaisten jalkaväen kanssa. Tuolla kauramaassa on oikea siipi, ja siellä ratsastaa Paneeri sekä Lennartti ja minä Turun läänin hevosväen kanssa. Everstimme nimet olivat Pelti ja Wittenpersi [Thuure Bjelke ja Juhana Wittenberg]. Jumala varjelkoon herra everstejä, he eivät ujoja olleet! Täällä talon luona on vasen siipi, Uusmaalaiset Toolhanssin ja Kingin [Stålhandske ja skotlantilainen King] komennon alla. Nähkääs nyt, Kräkkenissä ei ollut olvitynnyriä kuten täällä, siellä oli katajia ja märkiä sammalia, sillä Toolhanssi aikoi piirittää Kräkkenin sekä purra niitä selkään, jotka meille hampaitaan näyttivät. Servi [Reservi] seisoo tuolla maantien takana… Annappas potti tänne, Antero; olen saanut ruudinsavua kurkkuuni. — No niin", jatkoi puhuja, kun hän ensin oli kurkkunsa viruttanut ruudinsavusta, "Hatsi seisoi tuolla vuoren luona, hän ja vursti kolmenkolmatta-tuhannen miehen kanssa, ja meillä oli kuusitoista-tuhatta. Tuolla on Kräkkeni, ymmärrättekö: tykkejä, voi, voi, kuten rätiseviä puita palavassa uunissa, kun liekki tulee muurista ulos! Me käännyimme riihelle päin ja jalkaväki kiipesi Kräkkenin päälle. Toisessa kädessä ase, toisessa pensaat, juuret, liukas suopa se oli, toisinaan kuperikeikka, toisinaan mies jaloilleen taas. Hui siinä se tuli koko variksenpesä päällemme, kolme yhtä vastaan; siellä kelpo mies pikemmin tuli alas, kuin hän ylös päin oli kiivennyt. Hakkaa päälle! sanoi Paneeri; ja me hakkasimme. Hakatkaa vielä kerran! sanoi hän, jaa herra kenraali! Kolmas kerta; Paneeri ratsasti muassamme. Neljäs kerta; Lennartti ratsasti muassamme. Viides kerta; Paneeri ja Lennartti ratsastivat kanssamme, tänne päin, tuonne päin, kirves kaasi kaskea, viikate nurminiittyä. Tuli syttyi takanamme metsässä… tuolla kauramaan takana! Hii vain! Keihäitä edessä, kuulia takana. Lessle ratsasti päälle, sentti apuna. Pum, niin, nyt saimme hengähtää juuri sen verran, että hevonen olisi ehtinyt kaivosta juoda. Kuudes kerta hakkaa päälle! Jaa, herra kenraali. Seitsemäs kerta… tuhat tulimmaista; hevoset olivat valkoisessa vaahdossa! Kahdeksas kerta… ratsastajat hengästyksissään vetivät ilmaa sisäänsä kuten sepän palkeet. Kaikki vuosimme verta, minäkin, keihäs meni tästä olkani lävitse, hevoset vuosivat verta… Briita, siellä kaatui Heikki poikasikin, urhea poika, oiva mies, rehellinen rakuuna, kaatui kuten sulhanen morsiamensa puolesta tanssissa… Kuulkaatte, sanoi Paneeri; kuka tahtoo kanssani kuolla Kristiina kuningattaren ja vanhan Ruotsin puolesta? Herra kenraali, eläköön Ruotsi, ja vanha Suomi! Yhdeksäs kerta… hevoset kompastuivat kuolleisiin, yhä oli edessämme kuolleita, kuolleita vain… ratsastajat kaatuivat satulastaan… Kymmenes kerta… meitä ei tuhannesta ollut sataakaan jäljellä… Taavinkin jo oli loppu käsissä, kaikki musteni silmissäni, putosin kuin pyy kuusen latvasta. Antero, oletko maannut kuolleen hevosen alla?"

"He ratsastivat ylitsemme, siinä kuin verissämme makasimme. He huusivat: Toria! toria! [Victoria!] Rupesi hämärtämään illalla, veri vuosi, sade virtaili, yö tuli: toria! toria!… Mutta Kräkkenissä syntyi kirkuna. Oletteko nähneet susijoukon hyökkäävän halmepellolla olevaan lammaslaumaan? Sveden kommen! Sveden kommen! Sveden kommen! [Die Schweden kommen, ruotsalaiset tulevat!] Toolhanssi oli siellä Kingin kanssa… kaikki nurin niskoin, kaikki jalkoina, jalkoina, jalkoina vain, siinä nyt oli torian loppu! Servi tuli… me kaikki satulaan taas, rikki poljettuna, verisinä ja raajarikkoisina… Niin, pojat, meitä oli vielä muutamia niissä voimissa, että saatoimme nostaa jalkamme jalustimeen! Ja sitte ulos pimeyteen Hatsin ja lammaslauman perään… Jumala kanssamme! Ruotsalaiset tulevat! Keihäät selkään… tuossa yksi, tässä kaksi, siellä neljä… Kun oli niin pimeä, että puihin hakkasimme, palasimme takaisin. Mutta kun päivä koitti, ratsastimme kaikki, joilla hevonen oli, Toolhanssin muassa ja otimme vankia, lippuja, saaliita. Vursti ratsasti pakoon, kuru, kuru, että hänen pyöreä vatsansa kurisi! Ei koskaan se vursti niin sukkelaan ratsastanut, sitte kuin hän Reitelestä karkasi. [Breitenfeld. Taavin kertomus tarkoittaa Juhana Banér'in veristä ja loistavaa voittoa Wittstock'in luona Syyskuun 24 päivänä (Lokak. 4 p.) 1636, jossa Ruotsin sotajoukot kadottivat lähemmäksi 5000 miestä, mutta keisarilliset ja saksilaiset menettivät 11,000.] Me otimme hopeakannut ja kaiken hänen vaahtoavan oluensa… Kas se vasta olutta oli, pojat!… Kaikki heidän tykkinsä, kuormastansa, ruokansa, rahansa, sata lippua… kaksikymmentä keltasta tukaattia sain yhdestä… ja sitten tuli hyviä päiviä, sianlihaa, olutta ja viiniä, ja Paneeri joi ja Toolhanssi joi, ja Taavi joi, mutta sadeveden annoimme maahan juosta. Kas se vasta toria oli, pojat! Se oli hupaista. Me nauroimme paavia, nauroimme Hatsia, nauroimme vurstia… Eläköön kuningatar! Noh, kuka tahtoo tulla urheaksi mieheksi ja ansaita kaksikymmentä kultarahaa silkkirepaleesta?"

"Jaa, eläköön kuningatar!" Puhuja astui alas kiveltä, kuunteliain riemuhuutojen kaikuessa, ikään kuin voittaja, vähän iloisena, puoleksi itkusilmissä, jotenkin heltyneenä oluesta, mutta vielä enemmän taistelun verisistä muistoista, varmana siitä, että häntä ymmärrettiin sekä ehkä myöskin varmana siitä, että hänen onnistui saada täytetyksi noita harventuneita rivejä ratsasjoukossaan, joka nyt oli Pommerissa. Kuunteliat olivat, samati kuin puhujakin, runsasvaraisen kestitsemisen takia kadottaneet jörömäisen suomalaisen levollisuutensa; heidän nähtiin vuoroin itkein osottavan ratsumiehelle ystävyyttään sekä tuovan hänelle uusia olutruukkuja. Hän oli kuitenkin yksi heidän omaisistaan; kaikki olivat he nähneet hänet auran perässä kulkemassa, ennenkuin hän kruunun pukuun vaatetettiin, jossa hän sai sekä nähdä että kokea noin kummallisia asioita. Niin kyllä, niistä kahdestakymmenestä, jotka hänen kanssaan Eurajoelta lähtivät, oli hän ainoa, joka palasi; muutamia oli hän nähnyt vieressään kaatuvan taistelussa, toiset olivat kadonneet hänen näkyvistään sotalasaretissa tahi vankeudessa. Mutta hän oli kuitenkin yksi, joka oli jäljellä, ja minkä kunnian, mitkä rikkaudet olikaan hän voittanut! Miksikä ei joku toinen olisi saattanut tulla siksi, kuin hän oli tullut? Vahinko vain, että oli kovin vähän miehiä jäljellä, jotka olisivat kyenneet kiipeämään kruunun satulaan! Pojat, jotka eivät vielä olleet kahdeksantoista vuotisia, päättivät viipymättä sen tehdä.

Nuot molemmat herrat palasivat taloon; heidän sydämmessään vallitsivat monenmoiset tunteet. Molemmat olivat vanhoja sotamiehiä ja ymmärsivät panna arvoa voiton vaikutuksiin, mutta molemmat, tätä nykyä valtaneuvoksia ja valtiomiehiä, ymmärsivät myöskin, mitä sodat maksavat.

"Onhan toinen ääni torvessa nyt, kuin mitä täällä oli Nordlingin jälkeen", sanoi Brahe miettivästi. "Sota-onni on kuten lumilinnoitus Maaliskuussa — saatatteko taata tuleeko kylmä vaiko suoja? Näittekö äidin, jolle tuo mies kertoi hänen poikansa kuolemasta? Ymmärsinhän puheenne oikein? Ettekö siten sitä minulle selittänyt? Hän oli mielestäni köyhä vaivainen, mutta minä en kyyneltäkään havainnut hänen kuihtuneilla poskillaan. Olikohan nainen murheesta ja kurjuudesta tylstynyt? Kentiesi, kentiesi ei. Voitonriemu pyyhkii monet kyyneleet. Laskitteko nuot nuoret miehet tuolla, jotka vielä ovat jäljellä auran käyttämiseen? Minä ne olen lukenut: niitä oli noitten kahdensadan joukossa kaksitoista tahi viisitoista. Se on tämän maan perikato, Kurki. Hankkikaa meille rauha."

"Valtiokansleri hoitaa ulkomaan asioita Saksassa mielin määrinsä", vastasi presidentti olkapäitään kohottaen. Kurki oli kuten myöskin Aake Tott, Aksel Oxenstjernan vastustaja neuvoskunnassa.

Brahe oli vaiti. Hänpä lähetettiin Suomeen, jotta hän ei tulisi
Oxenstjernan Tukholmassa olevaa puoluetta mahtavammaksi.