"Bennu!" vastasi Hagar. Hän oli tuntenut äänen. Nämät molemmat, veli ja sisar, eivät olleet nähneet toisiansa neljään vuoteen, silloin viimeksi, kun Bennu karkasi Piilin kanssa Uuskylän talosta. He olivat vieläkin toistensa näköiset, kuten kaksi mustikkaa samalla oksalla, mutta Hagar oli nyt kasvanut melkein puoli päätään veljeänsä pitemmäksi.
Ja nyt he itkien lankesivat toistensa kaulaan. Näin paljo sydäntä heillä kuitenkin oli, ja ellei heillä sitä olisi ollut, eivät he olisi olleet yön lapsia, vaan sen epäsikiöitä.
He istuivat toinen toisensa viereen vuorelle. Sisar alkoi ensiksi puhua.
"Mikä sinun on, Bennu?" kysyi hän, samalla kun hän teeskentelemättömällä hämmästyksellä katseli pojan verisiä jalkoja ja hurjistunutta muotoa. "Mistä sinä tulet?"
"Kirkniemestä."
"Miltä sinä näytät! Miksikä tänne tulet?"
"Olen ampunut Greger Anderssonin kuoliaaksi."
"Noh, soh. Hullutuksia!"
"Minä olen ampunut hänen kuoliaaksi. En minä tietänyt, että musketti oli latinkissa."
"Mitäs puhut! Greger Anderssonin?"