Hagar oli kasvanut, vaan ei niin, kuten puu metsässä kasvaa, runko, oksat ja ydin, sopusuhtaisesti kehittyneenä. Kun hänen ruumiinsa oli kasvanut kolme tuumaa pituutta, oli hänen sielunsa kasvanut kymmenen tahi kaksitoista tuumaa. Hän oli kypsymätön, viheriä raakile, joka valmistuu hedelmäksi, mutta jonka maku on karvas. Hän oli sellainen hoikka, ryhditön, neljännellätoista vuodella oleva tyttö, joka ei voi pituuttaan kannattaa, eikä hallita niitä liehuvia perho-ajatuksia, jotka varustavat kasvavia siipiänsä lentääksensä ulos maailmaan.
Maltillinen odotus tuossa viehättävässä elämän keväimessä on mahdollinen ainoastaan säveämielisille, hyvän ja hiljaisenluontoisille; vilkkaat ja pontevat vastustavat hellimpiäkin, kaikkein enimmän oikeutettujakin siteitä, jotka tuntuvat heistä kahleilta. Hagar oli kapinallinen itseänsä kohtaan sekä koko sitä ahdasta maailmaa kohtaan, joka häntä ympäröitsi. Tämä janoava, myrskyinen, palava sielu, joka oli ikäänkuin munankuoreen suljettuna, mitenkäpä hän olisi ollut lehauttamatta kuten lintunen siipiään vasten akkunaa! Mitä tarkoitti tuo tuntematon, ääretön lahjojen ja kysymysten syvyys, joka aaltoili hänen nuoressa päässään? Ja tuo voimakas, rientävä henki, joka kohotti helmansa kohden äärettömiä korkeuksia, jolloin olemuksen muodot lyijyn painolla riippuivat sen köyhässä avojalassa, mistäpä löytyisi oksa, johon istahtaisi?
Ei yhtään vastausta!
Poissa oli Cannabis, jota hän ei enään tavannut, poissa olivat nuot viettelevät, opinkielellä kirjoitetut kirjat, joihin hän vähäksi aikaa nälkäisenä oli antautunut. Dordei ei olisi millään hinnalla kärsinyt huoneessaan noin paavillista harhailua, vaikkapa se uskomaton tapahtuma olisikin tapahtunut, että Hagar olisi saanut latinaa lainata pappilasta. Mutta kova suojelustulli kasvattaa aina salakauppiaita. Hagar oli Uuskylässä löytänyt tuollaisia kirjallisuuden tähteitä, jotka lopettavat ratansa seinärakojen peitteenä — revittyjä, painettuja lehtiä Olof Buren arithmetica instrumentalis nimisestä kirjasta, painettu 1609, ja Marcus Helsingiuksen compendium astronomicum, painettu 1597. Tämähän löytö oli ilman alkua ja loppua, mutta siinä oli laskutaitoa, siinä oli tähtitiedettä, siinä oli latinaa! Kotiin palanneet sotamiehet olivat jättäneet saksalaisia kirjoja moniaalle. Hagar ei sanaakaan saksaa ymmärtänyt, mutta mitä varten kirjoja olisi löytynyt, ellei luettavaksi. Hän koetti tavata noita tuntemattomia sanoja sekä löysi sanan, joka vivahti ruotsiin, ja arvasi lauseen sisällyksen yksityisistä sanoista sekä yksityiset sanat lauseen sisällyksestä, siksi, että hän tässä, kuten suomenkielessäkin, jotenkin oli oppinut käsittämään kirjojensa sisällyksen. Nämät kirjat, jotka hän näin oli saanut käsiinsä, eivät olleetkaan lapsensatuja, ne olivat oppineita raamatun selityksiä ja laveita Augsburgisen uskontunnustuksen selityksiä, jotka luultavasti olivat Saksasta ryöstönä otetut ja sittemmin viskatut pois hyödyttömänä, tilaa ottavana kapineena.
Hagar oli näistä oppineista töistä tavallaan oppinut "raamatun oikeaa tolkkua", jota hän kaksi vuotta takaperin hartaasti oli halannut oppia. Sehän epäilemättä jo oli liiaksi hänen iälleen ja kokemukselleen, mutta mitä hän niistä oppi oli ainoastaan puustavin oppia, joka kuolettaa, eikä hengen oppia, joka eläväksi tekee. Hänen pieneen päähänsä kokoontui järjestämätön puustavi-oppi, ilman mitään yhdistystä, ilman yleiskatsantoa, ilman muotoa. Sen lapsellisen uskon, mikä hänellä oli, kun hän ennen raamattua luki kannesta kanteen, nuot jumaluusopilliset selitykset tomuksi musersivat. Mitä tiesi tuo paljon lukenut ja kuitenkin taitamaton lapsi uskon-opin taisteluista, epäuskon käärmeenkiemurtelemisista aina apostolien aikakaudesta asti, taikka niitten voimallisista liittolaisista petollisessa ihmissydämmessä?
Hän tavaili hämmästynein lapsensilmin noita epäselviä taistelukysymyksiä Kristuksen personallisesta tahi kuvannollisesta läsnä-olemisesta Herran ehtoollisessa, sekä Pyhän Hengen uloskäymisestä ainoastaan Isästä, tahi Isästä ja Pojasta. Hänellä ei ollut mitään käsitystä Hengen vaelluksesta maailman historiassa tahi sen uudistuttavasta voimasta uskovaisen sydämmessä. Hän kulki kuten unissaan toivotonta epäilystä kohden, mutta epäilykseenkin tullakseen oli hän vielä liian lapsi; hän saattoi ainoastaan tuntea itsensä rauhattomaksi, onnettomaksi, hirveän tyhjäksi…
Nyt hän istui piispa Erikssonin postillaa katsellen ja käänsi lehden, lehden perästä, tietämättään, mitä hän luki. Tässä kirjassa löytyi vielä uskonpuhdistuksen-aikakauden elävä, lämmin usko, joka vain aivan pian verensä vuodatti tuossa sielua ja ruumista kuolettavassa sodassa, saadakseen jälkeläiseksensä tuon jäisen puhdas-oppisuuden ortodoxian. Erikssonin postilla ei ollut vapaa aikakautensa turhantarkasta esityshalusta, mutta siinä oli paljon todellista hartautta, niin sydämmellinen rakkaus Jumalaa ja ihmisiä kohtaan, että Hagar tunsi itsensä pettyneeksi noitten vaikeakäsitteellisten taistelukysymysten selityksien suhteen. Mitähän rakkaus Jumalaan ja ihmisiin oli noitten uskonopillisten selitysten selville saamisen rinnalla? Hagar väsyi.
Aurinko nousi korkeammalle, imi kasteen sekä suuteli polttavilla suudelmillaan vuorta, kaskea, kanervia, tuota mustakutrista päätä, noita ruskeita käsivarsia ja jalkoja. Aamuviileys haihtui kesäpäivään, mehiläiset surisivat, kuhankeittäjä kukahteli metsässä, Hopeakukkasen lehmänkello ja lampaitten kulkuset ääntelivät yksitoikkoisina laaksossa. Piispan postilla luisui huomaamatta alas sammalille, leppäterttu käveli sen lehdillä, ja Hagar, joka oli tarhassa lehmien kanssa ollut koko yön puoli valveella, vaipui uneen vasten kovaa kalliota.
Hän oli maannut neljänneksen, tahi kaksi, kun rahina puolanvarsissa herätti hänen uinahduksestaan. Hagar hyppäsi pystyyn ja näki edessään vieraan pojan, mustakutrisen kuten hän itsekkin, päivettyneen kuten hän, avojalkaisen kuten hän, mutta hurjistuneen ja likaisen näköisen, jalat verisenä ja vaatteet rikki revittynä, tuijottaen häneen. Ennen kuin hän vielä ennätti tointua ensimmäisestä säikähdyksestään, kuuli hän pojan huulilta epäröivän kysymyksen:
"Hagar?"