Bennu otti punastuneena vastaan neulan. Sitte kuin hän torpasta läksi oli tämä ensi kerta kuin nainen — ja kaunis nainen, noin mahtava rouva — oli sanonut hänelle ystävällisen sanan. Hän kumartui alas, kuten hän oli nähnyt muitten tekevän, ja suuteli kreivinnan hameen liepeitä.
"Ole aina rehellinen ja uskollinen!" — sanoi tuo korkeasukuinen nainen ja silitti hienolla kädellään tuon kyynelsilmäisen pojan mustaa tukkaa.
* * * * *
Lavilan ylhäisimmät vieraat sanoivat seuraavana aamuna hyvästi, kreivi ja kreivinna jatkaaksensa matkaa Poriin, presidentti Kurki tyttärineen palatakseen Turkuun. Ei ole todenmukaista, että tuo vieraanvarainen vastaan-otto Lavilassa olisi vaikuttanut kreivin vastaukseen kosioimiskysymyksessä; luultavampaa on, että vanhan Jaakko de la Gardien puoltosana vastaukseen vaikutti sekä että liitto sotamarsalkka Tottin kanssa kuitenkin vihdoin havaittiin hyödylliseksi Brahe-suvun valtiollisille tarkoituksille. Sillä jo sunnuntaina seuraavan Lokakuun seitsemäntenä päivänä 1638 vietettiin Aake Henrikinpoika Tottin ja korkeasukuisen Visingsborgin kreivinnan, Rydboholman ja Lindholman vapaaherrattaren, neiti Kersti Abrahamin tytär Brahen häät, suurella komeudella Tukholmassa. Tämä avioliitto oli lyhyt ja lapseton. Morsian sai korkean arvonsa mukaisen huomenlahjan: ylkämies etsi emäntää suuriin pitoihinsa ja sai sairaan hoitajan, joka piti jalustinta hänen urhoollisessa ratsastaistelussaan viimeistä vihollista, kuolemata vastaan. Kersti Brahe, itse unhotettuna, mutta suuresti kunnioitettuna kotoisten avujensa takia, eli vielä monta vuotta kiitetyn puolisonsa jälkeen.
10. Uiva lastu.
Näin paljo sydäntä heillä oli.
Yksinäiseltä näytti vuoren rinne tuolla kaukana. Koivut, haavat, raidat ja pihlajat makasivat kaatuneina kaskessa kuivamassa. Oi nuot kauniit, valkoiset, korkearunkoiset koivut, joissa kevään ensimmäinen käki monesti oli kukkunut, niitten jo piankin täytyi tuhallaan höystää tuota kivistä maata. Niitten lehevät oksat olivat talven varaksi pantu korjuun lampaita varten. Noitten typistettyjen koivun-oksien välissä kohosi vielä joku maitohorsman korsi, tahi kimppunen mustikanvarsia. Hämähäkki kehräsi lankojaan näitten mukavien kiinnikkeiden avulla oksasta oksaan; muurahainen löysi täältä rakennustarpeita kekoihinsa; kultakärpänen, äsken kuorestaan kiivenneennä, koetteli hohtomaisia siipiänsä; turilas kiipesi rungon ylitse ja koetti lentää, mutta onnistumatta. Kaikkialla oli eloa ja kaikki iloitsi, paitsi tuo hävinnyt nuori metsä, joka oli kaatunut kirveen iskusta ja jonka nyt piti antaman ytimensä viljanjyvälle.
Oli varhainen aamu kesäkuun alussa, — niin varhainen, että koillinen taivas vielä oli kultaliepeissä, — kaksi vuotta niitten pitojen jälkeen, jotka herra Aake Tott piti Lavilassa kreivi Brahelle. Kaski kuului Kaskaksen torppaan. Kaksi laihaa lehmää ja yksi mullikka olivat laitumella tuolla rinteellä, jossa löysivät muutamia ruohonkorsia. Neljä lammasta, jotka olivat lahjoitetut paremmalla elatuskyvyllä, tekivät uskaliaita hyppäyksiä metsän tappotanterella ja löysivät runkojen välistä koskemattomia ruohomättäitä. Noin kolmen- eli neljäntoista-vuotinen tyttö istui vuorella paimentaen karjaa. Hänen aamupukunsa oli niin yksinkertainen ja köyhä kuin mahdollista oli: karkea paita, kapea hame. Kenkiä ei ollenkaan eikä huivia. Pitkät kampaamattomat mustat hiukset, auringon polttamat kasvot, paljaat kädet ja jalat, niin ruskeat kuin ne lattiamatot, joita Dordei ennen hyvän toimeen tulonsa aikoina kivensammalilla painoi. Se oli Hagar, hän, joka ei tullut rikkaan Lydik Larssonin kasvattityttäreksi.
Mitäpä Dordeilla, kasvatti-äidillä, olisi ollut vara pukea Hagaria saksan villoihin! Hänellä oli nyt itsellään kahdeksan kuluttajaa ja ajat kävivät yhä huonommiksi. Viljankato ja karjan ruoan puute lisäsivät sodan kiskomisia. Kolmannen ja neljännen lehmän oli vouti ottanut ryöstöllä. Hiirakko kopisteli vanhana ja tuiki kuluneena yksin tallissa. Kuormahevonen, joka Piilin sijasta saatiin, havaittiin jo seuraavana vuotena kelpaamattomaksi. Kuten Aake herra, rupesi Tuomaskin tuntemaan sodan jälkimaininkia. Onni oli kuitenkin, että molemmat vanhemmat lapset, Tommu ja Sigfrida, nyt olivat vanhempiensa oikeana ja vasempana kätenä, sillä Hagaria ei enään sopinut lukuun ottaa; hänellä oli oma yksityinen maailmansa.
Hän istui vuorella lukemassa. Mitä hän luki? Torpassa oli kolme kirjaa: raamattu, virsikirja ja katekismus. Mutta ei se ollut yksikään näistä, se oli Erik Eriksonin suomalainen postilla, painettu Tukholmassa 1621; hän oli houkuttelemalla ja puoli väkisinkin saanut lainata tuon suuren kahdessa nidoksessa olevan kirjan pappilan uudelta nuorelta apulaiselta. Hagar ymmärsi ainoastaan ruotsia, kuten suurin osa Karjan pitäjäläisistä, mutta suomalaista väkeä oli sekaantunut kaikkialle pitäjään; hän oli kuullut suomea puhuttavan. Mitäpäs muuta tarvittiin? Hagar oppi suomea postillasta, sillä ei yhtään kieli-oppia, ei ainoatakaan sanakirjaa, ainoastaan muutama uskonnollinen kirja oli näihin asti koskenut tuon Suomen pohjoisen neitseellisen kielen kehittymättömiä siipiä. Vuodesta vuoteen sanoi kangas hongalleen: ymmärrätkö minua? ymmärrän, sanoi honka, puhuthan sinä mitä sydämmeni tuntee. Päivästä päivään kysyivät järven aallot rantakalliolta: Ymmärrätkö meitä? Mitenkä en teitä ymmärtäisi? vastasi kallio; en ketään muuta käsitäkkään. Kieli, joka antoi luonnon äänille sielun, kysyi korvalta: ymmärrätkö minua? Ymmärrän, vastasi korva, mutta mitä sanoo silmä? Silmä vastasi: veistä minulle puustavit että näen nuot vieraat äänet! Siinäpä puute. Puustavit olivat vielä hyvin harvinaisia ja tottumattomasti leikattuja; koko Suomessa ei ollut yhtään kirjapainoa. Myöskin ruotsinkieli oli kehittymätön, kompasteleva, koulu-iässä oleva lapsi. Sotaa ei ollut silloin sydämmen ja ajatuksen, tässä maassa olevain kahden ilmituojan välillä, jolleivät muuta ymmärtäneetkään, ymmärsivät he kuitenkin rakastaa toisiansa.