Matkaa oli kestänyt kolmatta päivää, kun lähenivät Turkua. Lydik Larssonin mieleen johtui, että hänen ehkä tarvitsisi kummitytölleen puhua heidän aiotusta käynnistään presidentin luona.
"Onko Dordei kertonut sinulle jotakin äidistäsi?" Vastaus viipyi. Tuo polttava kysymys, nimileima, kunniakysymys oli tässä taas esillä.
"Me olemme pudonneet tähdistä", vastasi Hagar estelevästi.
"Hm… niin, yksi putosi, se oli äitisi ja hän kuoli siitä putouksesta. Jos hänen armonsa presidentti tahtoo sinua nähdä, niin lupaatko olla tottelevainen, sekä muistaa, ettet häntä suututa sellaisilla tempuilla, kuin sinulla oli tuolla torpassa viimein?"
"Eikö hän kärsi, että linnut puhuvat?"
"Älä nyt ole olevinasi! Hän ei kärsi, että köyhät lapset näyttelevät nyreää, ynsistelevää muotoa."
"Pitääkö hän lupauksensa?" kysyi Hagar ja hänen silmänsä säihkyivät uudestaan.
"Mitä sillä tarkoitat?"
"Minä tarkoitan, että hän on kovin ylhäinen ja minä kovin köyhä."
"Se oli varmaankin paras", ajatteli tullimies ollen pahoillaan, "etten ottanut tyttöä. Hän on minusta liiaksi viisas."