Tullimiehellä ja hänen seuralaisellaan ei tässä nyt ollut valitsemisen varaa, vaan täytyi heidän etsiä itselleen yösijaa lähellä olevassa Kaskaksen torpassa. Tännekkin jo oli yövieraaksi otettu vastaan eräs kulkeva kerjäläisnainen. Oljet lattialla tarjosivat vieraanvaraisen vuoteen kaikille, ja ainoa sänky jätettiin kaikkialla tunnetulle ja kunniassa pidetylle Tammisaaren pastorille. Mutta eipä edes väsymys eikä vilu saattanut himmentää mestarin silmissä hänen rakkaita tähtiänsä, vielä kauan hän istui liehuvan pärevalkean loisteessa, syvästi miettivällä katseella tarkastellen valjennutta tähtikarttaa, jota hän aina kuljetti mukanaan ja johon hän nyt harppimitalla merkitsi niitten kiertotähtien asemaa, mitkä tänä yönä taivaalla olivat hänen huomiotansa herättäneet. Nukkuvien hiljaisiin hengähdys-ääniin sekaantui vielä hänen kuiskaava rukouksensa: Advigila Domine! Ja kartan alasyrjään oli hän piirtänyt muistiin päiväluvun: Joulukuun 7-8 1626.
2. Yön lapset.
Kuten, mennyt olet, ovat sinun lapsesi tulleet.
Sigfrid mestarin lepoa häiritsi uusi pärevalkea, joka tuvassa sytytettiin. Hänen unissaan se muuttui Jupiterin loistoksi ja ajatellen tuota tähtien kuningasta, hän näissä viehättävissä aatelmissaan taas nukkui. Kun hän ennen päivän koittoa heräsi, näki hän hämmästyksekseen torpan emännän hoitelemassa kahta vastasyntynyttä lasta, jotka tämä oli pessyt, kapaloinnut sekä huolellisesti pannut maata vanhaan koppaan villojen päälle.
Hän katseli vaimoa ääneti hetken aikaa. Tämä nuori nainen oli ollut hänen rippilapsensa, ja vieläpä parhaitakin. Hän osasi katekismuksensa paremmin kuin kukaan muu ja Jumala tiesi mistä hän oli oppinut tuon siihen aikaan hänen vertaistensa joukossa erittäin harvinaisen kirjoitustaidonkin. Hän seisoi siinä rohkeana ja neuvokkaana kotikutoisessa harmaassa nutussaan ja raitaisessa villahameessaan; mestari näki miten hän, kun oli lapset hoitanut, teki takkaan valkean ja asetti tulelle padan, jossa hän keitti nauriita miehellensä, tämä kun jo oli metsässä puita kotia vetämässä.
Sigfrid mestari luki aamurukouksensa, nousi ja katseli kopassa makaavia lapsia, kuten vanhus elämänsä ehtoolla katselee elämän aamua. Siinä oli kaksi kauniinmuotoista lasta, mutta niin surkean vähäistä, että melkein olisivat mahtuneet torpparin puukenkiin, jotka lattialla vuoteen vieressä olivat.
"Mistähän Dordei nuot herranlahjat on saanut?" kysyi pastori. "Eihän ne omiakaan saata olla?"
"Eihän olisi varaa", kuului vastaus. "Minulla on ennestään jo kaksi. Tommu on nyt kolmannella vuodella ja Sigfrida seitsemän viikon vanha. Hän on saanut nimensä teidän nimenne mukaan, mestari, ja saa nyt jakaa ruokansa näille raukoille. Mitäpä minä useammista välittäisin, enkä ainakaan kahdesta yhtä haavaa."
"Ovatko nuot tuolla kopassa kaksoisia? Ja mitenkä Dordei on ne saanut? Minä en nähnyt niitä eilen."
"Niin, mitäpä hänkin, tuo raukka tuolla, tänne joutui kylmään talvi-yöhön kuolemaan? Mutta sehän ymmärtääkseni oli Herran sallimus, ja minun kai täytyy siis huolta pitää pienokaisista siksi, että joku heitä armahtaa. Arvoisa mestari tuli aivan kuin olisi teitä oltu hakemassa heitä ristimään."