"Venäläiset meidän päällemme hyökkäävät, heitä on kaksi tahi kolmesataa miestä!" valitti pakolainen. "Hänen armonsa, linnanpäällikkö, on matkalla Turkuun ja vihollinen on tullut maahan, ottaaksensa häntä koko seurueinensa vangiksi."
"Venäläiset? Onko hän hulluna? Sillä taholla meillä on ollut rauha jo yhdeksän vuotta, ja jos tulevatkin, niin eivät he ainakaan lännestä päin tule, sen jo pässinpääkin käsittää. Jos tuo on hänen armonsa, linnanpäällikkö, niin varokaa kaulaanne, mies, jos karkaatte palveluksestanne. Minä tunnen Juho herran: hänen rikkautensa riittää kyllä, vaikka pukisikin kaikki tyhjäntoimittajansa majavan-nahkaan, ja opissa ei häntä etevämpää ole tässä maassa muuta kuin yksi. Ottakaa lakki päästänne, tässä istuu hän, joka on opissa etevin! Mutta Juho herra on ollut ratsumestari, mies! Hän hirtättää karkulaisen porttinsa pylvääseen, sellainen on sotilaan tapa… Nytpä melu maantiellä hiljenee; mahtanevatko erota sovinnolla?"
Odottamaton äänettömyys vallitsi tuossa äsken meluavassa joukossa. Syynä siihen oli, että ratsastajain päällikkö äkki-arvaamatta seisoi katsellen silmästä silmään tuttua miestä, ja säätyveljeä, jota ei ollut hyvä loukata — tämä oli kuninkaan uskottu mies, entinen Suomen aatelislipuston ratsumestari, nykyään Turun linnan päälliköksi nimitetty herra Juho Knuutinpoika Kurki.
"Tekö tässä olettekin, sukulaiseni?" huudahti ratsastajien
päällikkö äänellä, joka osotti sekä harmia että hämmästystä. Se oli
Eerik kuninkaan tyttären poika ja saattoi vaivoin hillitä kuumaa
Vaasavertansa kiehahtamasta.
"Olinpa varma siitä, ett'ei tässä kukaan muu kuin Aake Tott saattanut tuolla tavoin syöstä rauhallisten matkustajien kimppuun", virkkoi linnan päällikkö yhtä harmistuneella äänellä. Hän ei erehtynytkään, sillä siinä oli todellakin Kustaa II Aadolfin kiitetty "lumiaura", joka tässä syöksi talvikinosten välissä eteenpäin. Hänen ilmestymisensä täällä johtui siitä, että hän talvikortteereista Puolassa oli lähetetty pestaamaan sotajoukolle uuden komppanian hänen kiitettyjä suomalaisia ratsastajiansa.
"Jos joku toinen, kuin te, olisi tässä ollut", sanoi Aake herra, "niin hän päällään seisoisi tuolla lumikinoksessa, oppiakseen erottamaan aatelismiestä talonpojasta."
"Ja jos joku toinen kuin te, tässä olisi ollut", vastasi Juho herra, "olisi hän huomenna Turun linnantornissa saanut oppia, ett'ei maantie-rauhaa rikkoa saa."
Aake herra pyyhkieli härmää tuiman-näköisistä viiksistään, kiroili pimeyttä sekä osotti vihdoin olevansa sovintoon taipuvainen, sillä hän esitti, että riita sovittaisiin pois runsasvaraisen pöydän ääressä Kirkniemessä, johon oli tuskin penikuorman matka ja jossa hänen tallimestarinsa Lauri Palikka saattoi tarjota heille Hispanian viiniä suojelus-aineeksi talvikylmää vastaan.
Juho herra, joka katsoi parhaaksi olla kuninkaan suosikin syrjähtämisiä mielessä pitämättä, tuumi, että nyt olisi myöhäistä lähteä Kirkniemeen. Hän oli tilannut yösian Uuskylän talossa, joka ei ollut tästä kaukana, ja jos Aake herra hänen kunniakseen tahtoi häntä seurata sinne yöksi, niin saattoi hän vakuuttaa, että hänen hovimestarinsa Antonius Pape tarjoisi sellaista Unkarin viiniä, jonka lämmittävä voima varmaankin oli yhtä suuri kuin hispanian viinin.
Sovinto tehtiin ja selkäänsaamiset pidettiin hyvänään. Hevoset ja reet asetettiin paikoilleen yhdistetyin käsivoimin; mutta ei ollut tuuppauksista eikä haukuntasanoista puutetta. Karkaajat palasivat; hovimestari Antonius Pape kiipesi häpeissään tullimiehen reestä ja sai käskyn toimittaa pidot sellaiset, kuin tilaisuus myönsi. Pian tämä lukuisa seura oli saapunut kortteeriinsa Uuskylän taloon, herrat, aateliseuroineen tuvassa, viinipikarien ääressä, sekä palvelijat oluthaarikkojensa ääressä avarassa, tätä tilaisuutta varten lämmitetyssä riihessä. Kaikki oli leirikannalla; rouvia tahi naispalvelijoita ei ollenkaan näkynyt matkueessa.