"Ei, se oli vieraskielinen, joka puhui saksaa."
"Kertokaa minkä näköinen hän oli, jotta tietäisin, ketä kiittää saan!"
"Pitkä, ylhäinen rouva punaisessa ratsastuspuvussa, joka oli helmillä koreiltu, ja hatussa hänellä oli punainen sulka."
"Tummanviheriät hansikkaat?"
"Niin. Ja vasenkätinen."
"Se oli everstinna Berendz. Hän maistoi pähkinöitänne?"
"En tiedä. Hän kaiveli niitä neulalla ja antoi pojalle, hopeataalarin sekä käski häntä viemään rasiaa linnaan."
"Kiitoksia. Arvasin heti, että se oli rouva Berendz.".
Saatuaan näistä ulkonaisista tunnusmerkeistä tiedon, palasi Hagar. Näitä ei saattanut väärin ymmärtää. Kuningattaren eilinen viha nousi ilmituleen. Mikä ilkityö! Tuo puolalainen piika oli enemmän Hekatemainen kuin olisi saattanut arvellakkaan. Mitä syytä hänellä oli koettaa Hagaria hengiltä? Hän ei saattanut tarkottaa noin vähäpätöistä henkilöä; tämä juoni tähtäsi korkeammalle. Mutta mikä yksinkertainen juoni, senpä täytyi heti saattaa alkuunpaniansa pulaan! Noin taitamattomasti menettelee ainoastaan tottumaton myrkynsekottaja tahi sellainen, joka jo ennaltaan on varustanut itsellensä turvapaikan.
Ennenkuin Kristiina vielä oli mitään ehtinyt päättää, tuli kammariherra Svante Sparre tuoden sanan valtiokanslerilta. Sparre oli käsketty kuningattaren puolesta selittämään ruhtinas ja ruhtinatar Radzivilille, että sopimaton erehdys oli tapahtunut, mutta nämät olivatkin jo asettuneet laivaan jonka piti lähtemän Wismariin, ja heitukoilla oli kiire saada heidän kapineitansa laivaan sälytetyksi. Tuo pelätty valtiollinen myrsky hajaantui pikaiseen pakoretkeen.