"No siis, suvaitsetteko, teidän armonne, aukaista tämän sormuksen!"
Presidentti koetti aukaista; se ei onnistunut. Hagar, Thomson ja Pape koettivat myöskin, mutta ilman menestystä. Juutalainen painoi näkymätöntä pontta ja sormus kimmahti auki. Sen sisäpuolella näkyi erittäin hienosti silattu hepreankielinen kirjoitus, nimittäin nuo liikuttavat sanat Salomonin korkeasta veisusta: "Sinä olet kokonaan ihana, minun armaani, eikä sinussa ole yhtään virheä."
Juutalaisen silmät täyttyivät kyyneleistä. Hän ei ollut näitä sanoja nähnyt, sitte kuin ne annettiin hänelle, tuolle virheettömälle, jota hän niin äärettömästi oli rakastanut. Mutta taaskin hän itsensä hillitsi. Toinen salaponsi, joka oli neulassa, ponnahti auki ja siinä näkyi liljan sisässä jalokivistä kyhätty ruusu, tuskin papua suurempi. Todistus oli tyydyttävä. Ainoastaan tuo arkaluontoisempi kysymys lasten aviollisesta syntyperästä oli vielä selitettävä.
"Teidän armonne muistanee", sanoi juutalainen jyrkällä äänellä, "että minun omaisuuteni perimys ei ole Ruotsin lain alainen. Tuo kysymys perinnöstä, joka saataisiin syntyperän-oikeudella, ei siis koske muuta kuin näitä koruja, ja yksinkertaisinta on, että minä ostan ne teille jo ennaltaan antamallani 12,000 taalarin rahatakuulla. Jollei tuo summa saata ruotsalaisen lain mukaan joutua lasten omaksi, kuuluu se kuitenkin minulle, vainajan isälle, kun olen täydellisesti todistanut sukulaisuuteni, ja on se silloin annettava Tukholman köyhille. Onko teidän armonne siihen suostuvainen?"
"En saata paremmin lasten parasta valvoa."
"No, vaihettakaamme siis kuitteja. Muuten pyydän saada Hagarin varalle jättää teidän armonne talteen koron, joka tekee 200 taalaria kuukaudessa. Ja nyt olen aivan kauan häirinnyt teidän armonne juhlarauhaa…"
"Olkaa vakuutettu, herra Zevi, että olen valmis auttamaan niin etevää miestä, kuin te olette, missä saatan. Pelkään vain, että uskontunnustuksenne on aate, jonka vuoksi ei saateta jättää lapsianne teidän huolenpitoonne. He ovat meidän uskoomme kastetut."
Äkkinäinen vihan ja surun ilmaus näkyi juutalaisen muodossa, jonka olisi saattanut selittää näin: he ovat tappaneet minun lapseni ja nyt tahtovat ryöstää minulta lapsen lapseni! mutta hän jatkoi kylmästi:
"Minä en vaadi lapsia takaisin, ennen kuin itse sitä — toivovat."
"Ja kun sitä toivovat", jatkoi tuo etujansa muistava valtiomies, sydämmessään iloisena siitä, että oli sellaiset kahleet, millä raharuhtinasta sitoa saattoi, "kun sitä itse toivovat, tulee epäilemättä se apu, jota jo olette osottaneet ja luultavasti vielä tulette osottamaan ruotsalaiselle hallitukselle, tekemään sitä halulliseksi vastapalvelukseen."