Kapteeni Detlof ei tuntenut kyllin pientä veljeään Lennartia eikä hänen viimeisiä seikkailujaan, kun hän varmasti luotti siihen, että hänen käskyjänsä toteltaisiin. Kun Lennart oli ollut sairashuoneessa päivän — joka olikin hänelle välttämätöntä, jotta hänen haavasta vielä heikot voimansa hiukan virkistyisivät — sai hän jo vartioivan aliupseerin puolelleen. Seuraavana päivänä hän sai luvan mennä sairaalasta ja illalla oli hän jo Kymenkartanossa.
Lennart aikoi mennä suoraa päätä kuninkaan luo, mutta se ei ollut niinkään helppo tehtävä. Hänen majesteetillaan oli tärkeämpiä tehtäviä kuin kuunnella, mitä pienellä kersantilla saattoi olla hänelle sanomista, ja virkaatekevä ajutantti käski Lennartin tylysti pois. Töin tuskin onnistui hänen päästä paroni Armfeltin puheille, joka tunsi hänet Tavastilan kahakasta asti.
— Pian asiasi, minulla on kiire! kuului Armfeltin lyhyt tervehdys. —
Haluatko ylennystä vai lahjapalkkiota?
Nuorukainen punastui. Aina tuo sama palkinnon ajatus, ikäänkuin ei uskollinen sydän, ikäänkuin ei Armfelt itse olisi kyennyt ilman sitä uhrautumaan velvollisuutensa tähden.
Lennart teki muutamin sanoin, tarkoin ja varmasti selkoa siitä, mitä hän tiesi tai aavisti liittolaisten tuumista itse kuninkaan vangitsemiseksi, kuitenkaan mainitsematta mitään nimiä.
Armfelt kävi tarkkaavaksi. Hän oli itse epäillyt tuontapaista tuumaa. Valitettavasti ei voitu luottaa edes kuningasta lähinnä oleviin päällikköihin. Mutta eversti Hamilton oli äsken tullut elfsborgilaisine rykmentteineen päämajaan. Heti paikalla oli Armfeltin vastatuuma valmis. Hamiltoniin voitiin luottaa; hänen tuli siis vartioida rantaa venelaiturin luona.
Alkoi pimetä, sataa ja tuulla. Lennart meni etsimään suojaa tuvasta, joka oli täynnä sotamiehiä eikä loitolla kuninkaan hevostallina käytetystä rakennuksesta. Kulkiessaan tallin ohi tapasi hän kömpelön olennon seisomassa nurkan luona välittämättä vähääkään virtanaan vuotavasta sateesta. Päästyään kerran epäilemisen vauhtiin tarttui hän miehen kaulukseen ja kysyi, miksi hän hiiviskeli ympäri pimeässä.
— No, no, kersantti! vastasi tuttu ääni melkein kuin rasvaamaton ovi.
Mies oli korpraali Turkki.
— Mitä täällä teet? kysyi Lennart.
— Minä aion koetella, onko hänellä vielä kaula eheänä. Hän on täällä, minä näin hänet; mutta jos kukko saa ketun kiinni juoksemalla, tulee sinä vuonna kaksi kesää.