— Oh, — vastasi Ringa hilpeästi — jos on kilpailtava serkku
Waterloon kanssa, niin uskallanpa koettaa.
— Tuohon käteen, pikku serkku! virkkoi kapteeni. Panen vetoon hollolaisen raudikkoni toista ikkunalla olevaa kameliakukkasta vastaan, että serkku joutuu tappiolle.
— Saammepa nähdä. Huomennako?
— Niin, olkoon menneeksi. Huomenna.
— Jos nimittäin me emme ole vaivoiksi. Eusebius poikani arvelee, ettei tappio koskaan voi olla kunniakkaampi kuin hänen tappionsa, virkahti väliin hovineuvoksetar, senkin seitsemästi huolissaan hyvän kapteeninsa hieman häikäilemättömästä puhetavasta.
— Waterloo, qu'est-ce que c'est? kysyi kreivi.
— Tyttäreni kunnioittaa niin suuresti kapteeni Winterloota, että hän tavallisesti nimittää häntä Waterlooksi, selitti eversti taas hymyillen.
— Eipä saattaisi keksiä sopivampaa nimeä, virkahti kreivi hyvin totisena ja kumarsi hieman.
4. LUISTINRETKI.
"Vanhuudellakin on päivänpaisteensa, vaikka se valaisee hautoja", sanoo Jean Paul; ja samoin voidaan sanoa pohjolan syksystäkin. Kuihtumuksen väriloiste, tuo "kuolemaa naamioiva hymy", loistaa syys- ja lokakuussa häviöön tuomituista lehdoista, ja vielä marraskuussa silmä katsoo ihastuen yli aurinkoisten näköalain, yli kuolleiden aaltojen, jotka ovat jähmettyneet välkkyväksi jääksi, yli keveän, raikkaan, äsken sataneen ensi lumen, joka elähdyttää ja nuorentaa autiota syysluontoa. Ken kerrankaan, pitkien sateisten ja myrskyisten viikkojen jälkeen, on kirkastuvin katsein silmäillyt tuollaista marraskuista maisemaa, kiinnittänyt terävän teräskengän nuoreen, kevyeen jalkaansa ja tuulen nopeudella kiitänyt aamun kylmässä tyyneydessä pitkin jäätynyttä ulappaa — hän tietää, ettei luonnon suuri henki koskaan kuole, koskaan kuihdu, vaan etsii ikuiselle nuoruudelleen vain yhäti uusia, toinen toistaan kauniimpia muotoja.