— Linnaisten kartanoko? Sehän sopii mainiosti, sinnehän juuri minäkin aion. Olen arkkitehti ja tulen paroni Littowin kutsusta auttamaan muutamissa korjaustöissä. Anteeksi — onko minulla ehkä kunnia löytää toinen Littowin neideistä paleltuneena perhosena lumikinoksesta?
— On, vastasi Ringa, — ja siivettömänä perhosena: katsokaa näitä!
Ja hän kertoi hilpeästi seikkailustaan, näyttäen luistimiaan.
— No silloinpa kiitän onneni tähteä, joka pari tuntia sitten soi minulle äkillisen päähänpiston, sanoi tuntematon. Minä tiesin, että kesäteitse on järven vastaiselta rannalta Linnaisten kartanoon kolme penikulmaa, kun sitä vastoin talvitietä järven yli tuskin on kolmea neljännestä. Minkä tähden lähtisin turhaan niin pitkälti kiertämään kauniina marraskuun aamuna? ajattelin. Luistimet oli minulla muassani; lähetin siis vaunut tavallista tietä järven ympäri ja lähdin omin neuvoin oikaisemaan tästä selän poikki. Mutta minä olin, kuten neitikin, tehnyt tilin isäntää kuulematta ja kadun nyt vain, että sen seitsemänkymmentä kertaa olen tunnin kuluessa päivitellyt houkkamaista luisteluintoani ja haluani lähteä kirkkaalle jäälle.
— Niin, eikö se olekin ihanaa! huudahti Ringa, joka onnellisen lyhytmuistisesti kuin lapsi oli unohtanut harharetkensä heti, kun ne eivät enää huolestuttaneet häntä.
— Se on vapautta, se on elämää! sanoi tuntematon. Kun kiidän eteenpäin pitkin laajaa, sileää lasisiltaa, minkään kiinnittämättä, minkään estämättä, on minusta kuin olisin "Onnelan saaren" Bore. Vahinko vain, ettemme nyt saata jatkaa. Neiti olisi silloin Sefyrinä.
— Oh, kyllä me teemme sen toiste. Mutta nyt, herra Bore, olemme molemmat siivettömiä. Minä en tiedä ollenkaan, mihin päin on mentävä.
— Panin merkille, mistä päin tuuli, ennenkuin maa katosi, ja luullakseni tulee meidän pyrkiä jotakuinkin tähän suuntaan. Mutta eikö Sefyri ole väsyksissä?
— En enää. Pelkään vain, että isäni ja sisareni ovat hyvin levottomia.
— Sefyri on tuova päivänpaisteen takaisin Linnaisten kartanoon.
Linnaisten taivas on taas kirkastuva.