— Teidän pitäisi olla etujoukossa, nuori herraseni — sanoi hän sydämellisesti — etu- eikä jälkijoukossa, sillä te olette tehnyt oikein kunniakkaan talvisen sotaretken tänään. Minua ilahduttaa todellakin saada kahdestakin syystä lausua teidät tervetulleeksi Linnaisiin, jossa toivoakseni olette oleva kuin kotonanne.
— Isäni, — herra Lithau! esitteli neiti Anna jäykästi. Minulla oli kunnia tutustua herra arkkitehtiin tätini luona Helsingissä, lisäsi hän arastellen.
Eversti oli hetkisen mykkänä. Hän tunsi tuon nimen varsin hyvin isänsä ja isoisänsä ajoilta, se nimi oli perintötaruna perheessä, jonka ylpeitä ja korkeasukuisia jäseniä oli monesti kiusannut, että jotkut olivat väittäneet heidän olevan sukua tuolle kunnioitettavalle, mutta aatelittomalle perheelle, jonka edelliset sukupolvet peittyivät Suomen kaukaisimmissa seuduissa olevain mitättömien pappiloiden hämäriin. Moneen vuoteen ei paroni Littow enää ollut havainnut mitään merkkiä Lithauein ja Lithoviusten olemassaolosta, ja koska hänellä itsellään ei ollut milloinkaan mieskohtaisesti ollut tekemistä heidän kanssaan, oli hän otaksunut sen nimen todennäköisesti jo kokonaan hävinneen. Hän oli kuitenkin siksi todellinen ylimys, ettei voinut antaa vastenmielisen hämmästyksen, jota hän tunsi nimen kuullessaan, kestää hetkeä kauemmin. Hän tukahdutti tuon pikaisen ja perusteettoman tunteen rinnastansa ja ojensi nuorelle miehelle lämpimästi kätensä, vakuuttaen, että häntä ilahdutti tutustua mieheen, joka oli tehnyt hänen tyttärelleen suuren palveluksen, ja että kaikki tekisivät hänen olonsa kartanossa niin miellyttäväksi kuin niin kolkkona vuodenaikana maalla suinkin olisi mahdollista.
Nuori mies vastasi äänettömästi kumartaen. Kenties hänen terävä silmänsä huomasi jotakin everstin epäilyksestä, kenties hän jo aavisti sen syyn. Mutta hän ei ollut mitään huomaavinaan. Ääneti jatkettiin matkaa ja saavuttiin kartanoon.
Sielläpä oli kuitenkin eräs, joka ei ottanut osaa yleiseen iloon, minkä Ringa neidin löytäminen oli synnyttänyt, nimittäin hovineuvoksetar Winterloo. Hän ei unohtanut, minkä kaikki muut olivat kiireessä unohtaneet, että hänen Eusebiuksensa vielä oli ulkona pyryssä ja kenties saisi viettää marraskuisen yön jäällä, ellei jo ollut joutunut Ahdin vesivaltakuntaan. Hyvä rouva oli nyt aivan toisenlainen kuin tavallisesti; hänhän oli olemassa vain yhtä olentoa varten maailmassa, omaa Eusebiustaan varten. Turhaan hän koki säilyttää teennäistä käytöstään, kankeaa, kursailevaa ryhtiään, joka oli käynyt sitä ylhäisemmäksi, mitä tarpeellisempana hän piti peitellä perheensä köyhyyttä. Lemmikin vaarasta johtuva pelko ilmaisihe tavalla, joka olisi ollut kylläkin naurettava, ellei tuossa epätoivoisessa soveliaisuuden ja pelon välisessä taistelussa kaiken takaa olisi selvästi kuulunut äidin sydämen sykintä.
— Minua ilahduttaa nähdä Ringa serkkua! lausui hovineuvoksetar pudistaen hermostuneesti päätään. — Toivoakseni tulee poikani perästä. Ja voihan armollinen serkku hyvin? Ja mimmoinen ilma, serkku Littow! Eihän vain jää ole heikkoa siellä kauempana? Toisin sanoen, minä toivon, ettei armollisen serkkuni säikähdys… Rosengren, etkö vielä ole lähtenyt etsimään armollista kapteenia?… Serkku Anna, antakaa Rosengrenin auttaa päällyskenkien riisumisessa! Minä pyydän… Eusebius kykenisi uhrautumaan rakastettavien serkkujensa hyväksi … hänellä on niin ylevät tunteet … ja antakaa anteeksi, Ringa serkun jalat ovat märät … katarri… Mutta taivaan nimessä, missä on Eusebius, Eusebius raukkani?
Se huudahdus, joka vastoin hänen tahtoaan murtautui soveliaisuuden kovettuneen kuoren alta ja paljasti hovineuvoksetar paran sisäisen pelästyksen, liikutti everstiä. Rajuilma oli jo melkein kokonaan tauonnut, sanoi hän, ja koska jää oli kyllin vahva, palaisi kapteeni varmasti pian. Kuitenkin hän lupasi vielä kerran lähettää väkensä etsimään kunnon Winterloota, jolle hän sanoi olevansa hyvin kiitollinen Ringan etsimisen innosta.
Hovineuvoksetar katsoi kohteliaisuuden vaativan tyytymään siihen ja muistutti vain, että hänen poikansa Eusebius oli viimeinen miehinen jälkeläinen vanhaa sukuaan, samoin kuin Littow serkku oli omaansa, ja että kaksi toisilleen niin läheistä kuuluisaa perhettä voisi ehkä nähdä toiveittensa uudistuvan, jos … jos — nyt luuli hyvä rouva hieman liian nopeaan keventäneensä sydäntään ja jatkoi sentähden:
— Rosengren, etkö vieläkään ole lähtenyt etsimään armollista kapteenia?
Rosengren vastasi kysymykseen hyvin tunnetulla tempulla, kynsien korvallistaan, ja lausua soperteli jotakin, että hänen muka piti sukia hevoset, koska armollinen kapteeni muuten raivostuisi, jos hän nimittäin palaisi hengissä järveltä — mitä Rosengren näytti pitävän vähän epävarmana.