Joka tapauksessa hän oli nyt ratkaissut valintansa. Oikullinen sydän! Juuri sentähden, että Anna, tuo ylpeä tyttö, rakasti häntä, kääntyi hänen sydämensä hänestä toiseen, joka ei tuntenut rakkautta enempää kuin suruakaan ja joka kenties ei koskaan suostuisi sitomaan hetkellistä olemustaan häneen. Anna Littow tulisi hänen omaksensa, vaikka olikin ylväs kuin ruhtinatar, sen hän tiesi nyt, sillä hänen ylpeytensä kukistaja oli sallimuksen tavoin hänen kädessään; mutta siitä varmuudesta hälvenikin Annan viehätys. Ringa taas ei antaisi hänen nimensä itseensä vaikuttaa, vaan noudattaisi vain sydäntään, ja se sydän oli vielä nimetön kirja. Sen ensimmäiselle puhtaalle lehdelle hän tahtoi kirjoittaa nimensä ja onnistua siinä, minkä hän itse oli sanonut mahdottomaksi — päivänpaisteen sitomisessa.
14. MILJOONA.
Päiviä kului. Kaksi viikkoa oli jo vierinyt arkkitehti Lithaun tulosta Linnaisiin, ja yhä vielä hän viipyi siellä. Hänen varsinainen työnsä oli loppunut, mutta hän teki täydellistä piirustusta uuteen rakennukseen. Totta puhuen olisi se työ valmiin suunnitelman mukaan voitu suorittaa missä tahansa, mutta eversti Littow pyysi arkkitehtiä ystävällisesti valmistamaan sen hänen omain silmäinsä nähtävissä. Vaikka jonkinlainen ylhäinen etevämmyys toisinaan vieläkin pilkisti everstin vieraanvaraisen kohteliaisuuden takaa ja vaikka olikin vaikeata saada kapinallista ylpeyden tunnetta ja porvarillisen, vihatun nimen kaikua sovintoon keskenään, oli nuori mies kohonnut yhä korkeammalle isäntänsä suosioon, ja hänen seuransa oli tullut everstille välttämättömän tarpeelliseksi pitkinä syysiltoina. Tytärtensä puolesta oli eversti Littow aivan huoletta. Hänen mieleensä ei edes juolahtanut, että jokapäiväinen tuttavallinen seurustelu nuoren miehen kanssa, jolla oli niin alhainen asema yhteiskunnassa, vaikkapa hän olisikin ollut vielä kyvykkäämpi ja sivistyneempi kuin arkkitehti Lithau todella oli, voisi millään lailla järkyttää Littow-neitien rauhaa.
Mutta samassa määrin kuin eversti osoitti vieraallensa yhä avomielisempää ystävyyttä, näyttivät tyttäret vetäytyvän erilleen. Yhä suljetummaksi ja ylpeämmäksi kävi tummasilmäinen Anna, ja ikäänkuin hänen voimakkaampi sielunsa olisi vaikuttanut nuoremman sisaren hetkelliseen luonteeseen, tuli Ringakin viime päivinä äänettömämmäksi kuin ennen ja karttoi jonkinlaisella arkuudella entistä tuttavallisuutta. Leikillinen ääni ja iloiset kepposet olivat lakanneet eikä Mefistokaan enää aina saanut "keskustelua noudetuksi".
Lithau huomasi sen, ja hänen oma ylpeytensä, joka ei suinkaan ollut vähäinen, kuohahti ajatuksesta, että häntä mahdollisesti pidettiin liikaa olevana. Joka ilta hän päätti lähteä seuraavana päivänä, mutta joka aamu hän päätti taas vielä viipyä. Viheriän kamarin salaisuus painosti hänen rintaansa, hänellä oli vielä sana sanottavana Linnaisten perheelle, mutta se tarttui hänen huuliinsa kuin kiinni puristettuna.
Eräänä päivänä hän istui tapansa mukaan työnsä ääressä ja eversti istui hänen vieressään tuumiskellen kartanon pääsivulle tehtäviä koristuksia, kun ovi nopeasti avautui ja sisään astui aivan odottamatta kuurilainen kreivi.
Eversti tunsi verensä samassa kiehahtavan, mutta hän hillitsi itsensä ja kysyi kylmästi, miten hän saattoi olla vieraalle hyödyksi.
— Suvaitseeko herra paroni suoda minun puhua muutaman sanan kanssanne kahden kesken? kysyi kreivi ujostelematta, kuin ei olisi ollenkaan muistanut, että hänet kerran oli ajettu ulos ovesta.
— Mitä herra kreivillä on sanottavaa minulle, saatetaan vallan hyvin sanoa tämän herran saapuvilla ollessa, vastasi eversti, ja sitä suurempi syy on tehdä niin siksi, etten aio kuluttaa herra kreivin kallista aikaa pidättämällä häntä kauan.
— Miten suvaitsette, vastasi kreivi huolettomasti. Asia ei missään tapauksessa ole enää kauan salassa. Te tiedätte, herra paroni, ettei Sigismund Littowin perillisillä milloinkaan ole ollut mitään kuittia todistuksena siitä, että nuo neljätuhatta tukaattia todellakin olisi käytetty Ruotsin kruunun tarpeiksi.