— Murtakaa auki kaappi! huudahti hän äkkiä.
Lithau ymmärsi hänet. Paroni Littow oli muistanut hänen isoisäänsä.
Seppä käytti kaikkea käsivoimaansa, ja hänen onnistui vihdoin murtaa ovi auki, jolloin kuitenkin melkoinen kappale lähti irti lukon mukana. Kaapin sisus oli muuttumattomana samassa kunnossa, jossa Lithau oli sen yöllä nähnyt. Keräelmät ja paperit olivat laatikoissaan. Sigismund Littowin varmennettu kuittikin oli kuin olikin paperien joukossa. Everstiä kummastutti kaapista löytyvä Linnaisten kartanon tärkeiden asiakirjojen paljous.
— Olen aina luullut — sanoi hän — näiden paperien hukkuneen 1788:n vuoden sodassa. Tästäkin löydöstä tulee minun kiittää herra arkkitehtiä.
— Ei minua, herra paroni, vaan sitä salaperäistä olentoa, joka käy tässä huoneessa. Minä pyydän, että tämä kaappi tutkitaan tarkoin, sillä minulla on syytä luulla, että se voidaan avata sisältäpäin ja että siellä voi olla ihminen piilossa.
— Sitä minä en todellakaan enää saata käsittää, huomautti eversti. Ovi sulkeutuu niin lähelle laatikoita, että tuskin paperiarkkia mahtuisi väliin. Mutta vetäkäämme pois laatikot.
Laatikot vedettiin kaapista. Tutkittiin kaapin takaseinä. Se näytti olevan aivan kiinteä ja oli sitä paitsi niin lähellä huoneen seinää, että oli mahdotonta kenenkään olla sen takana kätkössä.
— Menkää tiehenne, Holming, ja viekää seppä mukananne, käski eversti miettiväisenä. — Kohta hän oli kahden kesken Lithaun kanssa Viheriässä kamarissa.
— Arkkitehti on ennakkoluuloton mies, enkä minäkään ole niitä, jotka uskovat kaikkia akkain juttuja kuin kirveen silmään. Mutta minä tunnustan, että nämä kujeet kummastuttavat minua. Minä en voi sallia minkään osan talostani olevan sellaisten juttujen näyttämönä, jotka muistuttavat Anjalan kummitteluja. Tahdotteko olla hyvä ja kertoa, mitä tapahtui sinä yönä, jonka olitte tässä huoneessa? Siitä ehkä voisimme päästä vähän jäljille.
Lithau kertoi yöllisen seikkailunsa, vielä kuitenkaan mainitsematta mitään asessori von Littowin tunnustuksesta, joka oli hänen povitaskussaan.