— Ja minä maanalaisilla miinoilla? Miksi ei? Kunhan vain saavuttaa tarkoituksensa.
— Hyvästi, rouvaseni. Lähden armeijaan Savonlinnan edustalle.
— Antamaan ilmi minut?
— Ei, vaan päästäkseni pois teidän merkinantojenne piiristä.
6. VALTAKUNNAN RAJALLA.
Niinkuin pohjolan maaperään kylvetty jyvä alituisen valon vaikutuksesta ehtii muutamissa viikoissa itää, kukkia ja kypsyä, niin kypsyvät ihmisluonteetkin nopeasti myrskyisinä aikoina. Monen monet kokeneet soturit, miehet ja vanhukset, jotka elämässä olivat tottuneet punnitsemaan etuja ja tappioita rinnakkain, valitsemaan puolesta ja vastaan puhuvista vaikuttimista, horjuivat siihen aikaan velvollisuuden ja vakaumuksen välillä, samalla kuin poikaset, joilla tuskin oli haituvaakaan leuassa, luonnollisten tunteittensa vaistomaisesta johdatuksesta pysyivät oikealla tiellä, osoittautuivat yht'äkkiä järkeviksi miehiksi. Kansa itse, joka harkitsee vähän, mutta tuntee sitä enemmän, päätti ja toimi samoin kuin nuorukaiset. Mitä kaikkea tehtiinkään sen perittyjen yksinkertaisten oikeuskäsitysten hämmentämiseksi! Ja kuitenkin se pysyi uskollisena, kuten aina ennenkin; se heräsi vain selvempään tietoisuuteen, se kypsyi pikemmin mieleltään mieheksi.
Jos Lennart Croneldilla, kun hän niin odottamatta huomasi saaneensa haltuunsa valtiosalaisuuden, olisi ollut edes joku ystävä, jolta hän olisi voinut kysyä neuvoa, joku tuki, mihin turvautua, olisi hän kenties miettinyt hiukan kauemmin, ennenkuin olisi rohjennut ruveta taisteluun niin tottuneen juonittelijan ja niin pelättävän vastustajan kanssa kuin hänen emintimänsä oli. Nyt ei hänellä ollut mitään valittavaa. Hän ei voinut hiiskahtaakaan kirjeestä saamatta kotiperhettään vaaraan. Hän ei voinut pitää sen sisällystä salassa, vahingoittamatta kuninkaan asiaa ja maan etuja. Hän ei voinut kääntyä paroni Hastfehrin puoleen, koska hänet kirjeessä mainittiin horjuvaksi ystävän ja vihollisen välillä, eikä isänsäkään, sillä hänellä ei onnellisessa tietämättömyydessään ollut halua eikä kykyä sekaantua valtiollisiin juoniin. Oli ainoastaan yksi mahdollinen keino, nimittäin kääntyä kirjeenkirjoittajan itsensä puoleen ja koettaa joko taivuttaa tai peloittaa häntä.
Lennart valitsi viimeksimainitun keinon; on helppo arvata, miten hän siinä menestyi. Rautasaaren ylpeä rouva erosi hänestä pikemmin voittajana kuin voitettuna. Lennart huomasi, ettei hän ollut päässyt kovinkaan pitkälle ensi ottelussa, mutta hän oli kuitenkin tehnyt tyhjäksi tuon petollisen kokouksen saarella eikä suinkaan aikonut häviölle joutuneena luopua asiasta. Savonlinnaan oli hän saanut määräyksen mennä; siellähän hänellä olisi tilaisuutta neuvotella jonkun kuninkaalle uskollisen upseerin kanssa ja ilmaista ainakin osa salaisuuttansa. Mutta ensin hän tahtoi antaa isälleen viittauksen niistä vaaroista, jotka uhkasivat aikaisemmin tai myöhemmin häiritä kunnon vanhuksen rauhaa.
Lennartin tullessa pihaan oli majuri mitä parhaimmalla tuulella ja komenteli juuri emännöitsijää jakamaan viinaa väelle. Kahdesta seikasta hän oli niin hyvillänsä: ensiksikin siitä, ettei sadetta ollutkaan tullut, toiseksi siitä, että ruokakori oli tuotu takaisin rannasta. Tietämättä ollenkaan, miten vihollinen ahnehti maita, hän huolehti vain siitä, että sai tyydyttää oman halunsa lihapalleroilla, ja välitti vähät niistä ukkosenpilvistä, jotka uhkasivat valtakuntaa, kunhan hän vain sai heinänsä kuivina latoihin korjatuiksi.
Korpraali Turkki istui portailla ja leikkasi tupakkaa piippuunsa, ei kuitenkaan virginialaista nurkantakaista, vaan venäjänlehteä. Tupakan kääreenä oli ollut paperi; hän käänteli sitä välinpitämättömästi ja heitti sen kädestään pihalle. Tuuli — muuan ajan tuuli — leyhytteli sitä hetkisen viheriällä nurmikolla ja lennätti sen sitten heinämiesten luo, jotka lepäilivät toisella puolen pihaa. Eräs heistä otti sen käteensä, piti sitä päivää vasten, huomasi siinä jotakin kirjoitusta ja rupesi sitä tavaamaan. Se kävi jokseenkin hitaasti, hän osasi kyllä lukea painettua, mutta ei kirjoitusta, ja moni tuli uteliaana katsomaan, mitä siinä oli. Entisen, viinan turmeleman majurin sulatusuunin kirjurin onnistui vihdoin saada selvä kirjoituksesta ja luki hyvin mahtavan näköisenä seuraavan lähetyskirjeen — yhden niistä monista, joita siihen aikaan jos jollakin tavoin kuljetettiin rajan yli: