— Hyve, rakas här Croneld … älkä panka pahaks minu sopimaton raljeri! Minekö haittais vanha rehellis Rauttasaare ysteve! Eikö mite — rakast kunno major! Mine on juur tarkastan ne joutava velkakirja, ne on juur minu pöydäl. Antakaa mine van paet, ja mine revi ne kaik kappaliks! huudahti vanki ottaen pöytälaatikosta esiin nuo onnettomat velkakirjat.
— Olkoon sitten menneeksi, perheenne tähden, herra kamarineuvos, joskaan ei teidän itsenne tähden. Minä otan velkakirjat, en repiäkseni niitä rikki enkä kieltääkseni velkaamme, vaan jotta isäni saa ne maksaa, milloin hänen paraiten sopii. Nyt on jo hämärä ja ikkunat ovat puutarhaan päin. Annan väkeni tarkastaa koko talon, ja sillä välin saatte aikaa paeta, mutta huomatkaa tarkoin, vain kahdella ehdolla.
— Sogleich, heti, här Croneld. Mite se pite olla?
— Ensiksikin antakaa minulle luettelo kaikista Ruotsin Suomessa olevista puoluelaisistanne.
— Ottaka he, ne konna meehet. Hirttäkä ne kaik tyyn. Täs on minu punai kirja. Yks pikku leht saan mine tok repäiste pois, eik nin? Ainoasten yks mitetön peen Familiengeschichte, perhejut.
— Ei kirjaintakaan saa ottaa pois.
— Mutta, minu hyve, noor här, muistake, että teiden armollin rouva mama on möös täs punai kirjas!… Ahaa, Sie haben sich verrechnet, mein Herr![14] Jos saateta minu hukka, nin kukistan mine rouva maman.
— Te petytte. Kun äitipuoleni näki kaiken tulleen ilmi, pakeni hän rajan yli tänään puolenpäivän aikaan.
Lyhyt voitonriemu hävisi taas kamarineuvoksen maidonvalkeilta poskilta. Tekotukka käännettiin toisin päin, ja huokauksin annettiin punainen muistikirja kersantti Croneldille, joka heti huomasi sen sisällyksen sangen tärkeäksi.
— Saaha mine veede muas minu rahha ja minu paperi? kysyi rikollinen, tuskaisen kiireesti mellastaen kaapissa ja rahakirstussaan.