— Mitä nyt, lurjus? Korjaa heti luusi sieltä alas, taikka minä, tuhat tulimmaista sarvipäätä, opetan sinulle tapoja! ärjäisi tuikea kapteeni äkkipäätä kiivaammin suutahtaen kuin hänen muuten moneen aikaan oli nähty tulistuvan.
Lennart Croneld totteli, mutta hitaasti ja ensin vielä kerran aivan suorana asetuttuaan linnan kuusitoistanaulaisten ampumatauluksi. Hän oli vaiti, mutta hänen katseensa sanoi samaa kuin äsken hänen sanansa: kun tarvitaan, herra kapteeni, osaan minä seisoakin!
— Ellei sinun isäsi olisi opettanut minulle ihmistapoja, niin auttaisin totisesti sinua takkisi selkäpuolen tomuttamisessa, tiuskaisi uudestaan esimies kiukuissaan. — Kun pääsemme tulesta, menet sinä paikalla kolmeksi päiväksi arestiin. Kyllä minä opetan sinut, junkkari, käskemättä panemaan alttiiksi kuninkaan sukkelimman pojan hengen. Mene! Vänrikki Ros saa komentaa patteria ja luutnantti Törning laittautua kolmenkymmenen miehen kera tuonne mäelle, jos hapankaali nousisi liiaksi turkkilaisen päähän.
Niin sanoen palasi Fieandt metsämäelle kersantin seuraamana, joka ei oikein tiennyt, tuliko hänen iloita ylistyksiään harvoin tuhlailevan sotilaan epäsuorasta kiitoksesta, vaiko suuttua rangaistuksesta, hänen mielestään sitä kohtuuttomammasta, kun hänen ensimmäiset opinnäytteensä olivat hyvin onnistuneet. Nuo ajatukset katosivat kuitenkin pian luonnollisen uteliaisuuden tieltä, kun hän harjun takaa näki ylhäisemmän upseerin, joka oli äsken saapunut veneellä kaupungista, luultavasti tiedustelemaan patterin menestystä ja tavattoman vilkkaasti ja väsymättömästi kestäneen tykkitulen tuloksia.
Upseeri — tuskin neljääkymmentä vuotta vanhempi herra, joka ryhdiltään oli ylevän sotainen ja rohkea, mutta jonka kasvonpiirteet kuitenkin olivat niin älykkäät ja henkevät, ettei Lennart ennen ollut nähnyt muuta kuin yhdellä ainoalla miehellä yhtä puhuvan, vilkkaan ja ilmeikkään katseen, nimittäin kuninkaalla itsellään — oli silloinen mainio eversti ja Karjalan rakuunoiden päällikkö, joka sittemmin pääsi sotamarskiksi, kreivi Curt Bogislaus von Stedingk, eräs niitä harvoja kuolevaisia, joille onni oli tuhlannut kaikki lahjansa, luonto kaikki antimensa, sydän ja nero kaikki parhaimmat ominaisuutensa. Hän oli samalla kertaa sotilas ja valtiomies, hovimies ja tiedemies, koko maailman ja isänmaan ystävä, ja hänessä yhtyi siten kaikki, mitä hänen aikakaudessaan oli loistavinta, eivätkä ajan tummat varjotkaan häntä tuntuvasti himmentäneet. Ollen vakavampi ja syvällisempi kuin Kaarlo Kustaa Tessin, monipuolisempi, ylevämielisempi kuin Aksel Fersen, joita ennen häntä pidettiin ruotsalaisen ylimyskunnan kirkkaimpina tähtinä, pääsi Curt von Stedingk huomattavaan asemaan Kustaa III:n loistavalla aikakaudella. Mutta vaikka Stedingkin kuninkaallinen ystävä oli samanikäinen kuin hän, oli edellisen päivä jo vuonna 1788 laskemaisillaan, kun von Stedingk ei vielä ollut puolivälissäkään pitkää, koetuksista rikasta elämäänsä, joka vaihtuen, mutta himmenemättömänä kesti vielä lähes puoli vuosisataa kauemmaksi, kolmen seuraavan kuninkaan ajan, kunnes se sammui keskelle uusia sukupolvia, joista Kustaa III oli melkein vain jonkinmoinen Baldertaru — satu muinaisesta auringosta.
Fieandt ilmoitti everstille asiain menon. Kun nuo kaksi herraa puhuivat keskenään, oli se katsomisen arvoista — maailmanmies, joka oli kasvanut kuningatar Maria Antoinetten lähimmässä hoviseurassa Versaillessa, ja rinnalla takkukarvainen Savon metsien karhu. Mutta niin tuntuva, niin vaikuttava, ja toisaalta niin vähän pöyhkeilevä oli Stedingkin etevämmyys, että siitä ikäänkuin säteili jonkinlainen kiilto ja jalous itse Fieandtinkin parrakkaille poskille ja harvoin harjatulle sarkatakille. Kiroukset hävisivät itsestään, haukkumasanat muuttuivat jonkinlaiseksi jääkärien osoittaman urhoollisuuden kuivaksi kiitokseksi ja koko kapteenin käytös tuli tavallaan sivistyneeksi, mikä oli hyvin outoa niistä, jotka joka päivä kuulivat hänen omalla tavallaan mörisevän, sillä miestensä edessä katsoi hän liiaksi vaivaksi pidättää luontaista hillitsemättömyyttään.
Suulliseen kertomukseen pujahti pari sanaa kersantti Croneldistakin. Se nimi näkyi herättävän everstin huomiota. Hän rypisti otsaansa, kutsutti nuorukaisen luokseen ja silmäili häntä terävästi.
— Oletko sinä kala vai lintu, sanopas? kysyi hän.
Lennart oli seisonut Kustaa III:n edessä, mutta Stedingkin katsetta ja kysymystä oli miltei vaikeampi kestää. Hän punastui hieman, mutta katsoi everstiä silmiin ja oli vaiti.
— Tuolla rannalla näkyy riippuvan yksi sotilastakeistanne lehvällä. Mene noutamaan se tänne; meillä on niukalti vaatekappaleita, eikä saa tuhlata kruunun pukineita.