totiselta ystävältä."
Lennart antoi kirjeen takaisin. Hän luuli tuntevansa käsialan, jonka hän jonkin kerran oli nähnyt, vaikka harvoin ja sattumalta, kun monet eivät tienneet sen käden osaavankaan kirjoittaa. Käsiala oli Paraskoven, hänen emintimänsä venäläisen kamarineitsyen, jota hän jo kauan oli epäillyt äitipuolensa salaiseksi kirjuriksi. Hän vältti kuitenkin ilmaista epäluuloaan.
— Minä luulen — sanoi hän — ettei mikään todellinen ystävä ole kirjoittanut sitä, vaan joku salainen vihollinen.
— Niin minäkin, vastasi eversti. Mutta jokin syy täytyy olla, minkä tähden niin nuoren ja, anteeksi, niin vähäpätöisen henkilön kuin sinun osaksesi on tullut tällainen huomio. Mitä arvelet siitä?
— Kenties minä tiedän hiukan enemmän kuin muut niistä suunnitelmista, joita salaa laaditaan valtakunnan turmioksi, ja sentähden on tahdottu saattaa minut epäluulonalaiseksi, virkkoi Lennart, ollen ehkä hieman lapsellisesti hyvillään siitä, ettei ollutkaan aivan niin mitätön henkilö kuin eversti luuli.
— Mitä, ystäväiseni? Puhu vapaasti. Kerro minulle suoraan, mitä tiedät salaliitosta, jonka vyyhtien näen päivä päivältä yhä enemmän kietoutuvan ympärillemme, mutta jonka johtolangat vielä pysyvät pimeässä, ei tiedetä missä. Sinä olet nuori ja rohkea, sinussa on jotakin jaloa, quelque chose de gentilhomme, mikä sanoo minulle, että sinä arvelematta olet täyttävä velvollisuutesi. Ja kun puhut minulle, tiedät puhuvasi kuninkaan korvaan.
— Salliiko herra eversti minun jättää mainitsematta muutamia nimiä ja antaako herra eversti kunniasanansa, ettei niitä henkilöitä, jos nimet arvattaisiinkin, saateta mihinkään henkilökohtaisiin ikävyyksiin, vaan että heitä kohdellaan niin säälivästi kuin suinkin on mahdollista isänmaan parasta loukkaamatta?
— Voilà pourtant des conditions, mon ami! Mitä nyt? Ehtoja? Kaupitteletko velvollisuuttasi?
— Anteeksi; petos on niin vähän minun mieleistäni, etten tahdo pettää edes kuninkaan vihollisia. Minä en ole mikään ilmiantaja, herra eversti. Ellen edeltäkäsin saa pyytämääni lupausta, annan ennen hakata itseni palasiksi kuin ilmaisen mitään, mikä voisi saattaa eräät henkilöt tukalaan asemaan…
— No niin, eihän minulla ole mitään syytä evätä pyyntöäsi; paitsi siinä tapauksessa, että valtakunnan etu tekee kovuuden aivan välttämättömäksi.