Siellä täällä olen nähnytkin pienten tuulenpuuskain nousevan ja kiistelevän ihmissydämistä. Minä olen kysynyt heiltä — pietisteiltä, hedbergiläisiltä, ja mitä he sitten lienevätkin — ja kaikki ovat he vastanneet: katso, tässä on Kristus! tai: ei, hän on täällä! — Mutta kun olen tutkinut henkiä, on heille käynyt, niinkuin sanotaan Mat. 24:5, Luuk. 21:8 ja 17:21 y.m. paikoissa. Ja kuitenkin minä uskon pyhän yhteisen kirkon, pyhäin ihmisten yhteyden, kuten tunnustamme kolmannessa uskonkappaleessa, sillä olenhan löytänyt muutamia senkin jäseniä tästä maasta, vaikkapa he ovatkin niin vähän pitäneet itsestään melua, etteivät useimmat tiedä heitä olevankaan — mutta jos meidän valtiokirkkomme pysyy hengettömissä säännöissään ja vakaumuksettomassa pakkojärjestyksessään, niin on siitä todellakin sanottava, mitä kaikista semmoisista kirkoista sanotaan Galat. 4:9-11.

Muutamain naapuripitäjäläisten olen myöskin kuullut kiittävän Jumalaa siitä, etteivät he ole aulankolaisia, ja surkuttelevan minua, kun minut lähetettiin paimentamaan laumaa, josta puolta voisi paremmin sanoa susiksi ja ihmissusiksi kuin kristityiksi. Mitä siihen tulee, on minulla enemmän toivoa aulankolaisten julkisista paheista kuin muiden valkaistuista hautakammioista. Tosin on täällä ankara taistelu, kun on seistävä yksin sellaisen sukupolven keskellä, joka on kasvanut synkässä henkisessä pimeydessä; Jumala yksin voi saada auringon paistamaan tähän kuoleman varjoon; minä en voi mitään. Mutta luulen, että jo alkaa valjeta vähän. Täällä rupeaa näkymään kaikenlaisia elonmerkkejä, ja näyttää siltä kuin tahtoisi Herra käyttää välikappaleita, joita ihmiset pitävät ihan hyödyttöminä. Minä toivon enemmän seurakuntani maallikoista kuin papistosta, mutta — älä millään muotoa kerro sitä Turussa!

Asiani on tällä kertaa myöskin laadultaan pikemmin maallinen ja varsin kummallinen. Sinä sanot olleesi kaukaista sukua Aulangon rovastivainajalle, Ödmarkille, ja tiedät siis arvattavasti enemmän kuin minä hänen perheolojaan. Tiedät ehkä myöskin, että häneltä on jäänyt paljon velkoja ja kolme sairasta lasta; keväällä joutuu hyvässä kunnossa oleva pesä myytäväksi huutokaupalla. Lapsia on kasvatettu niin kummallisella tavalla, heidät on jätetty niin kokonaan vaille ruumiillista ja henkistä hoitoa, etten saata käsittää, miten se voitaisiin selittää vain ymmärtämättömyydestä tapahtuneeksi. Mutta turhaan olen koettanut keksiä muuta perusteellista syytä siihen — sillä heidän hoitajansa, eräs neiti Durin, pakeni pappilasta — kunnes äskettäin eräänä päivänä sain sangen omituisella tavalla tiedon, joka kenties saattaisi johtaa vähän asian jäljille, jos sinä, hyvä Kustaa, tahtoisit olla apuna siinä.

Äidin ja lasten välillä on epäilemättä sielun heimolaisuutta, salainen side, joka alkaa jo ennen syntymistä, kestää useimmiten koko elämän ajan eikä — ainakin minä uskon niin — katkea edes kuolemassakaan. Tuo vaikutus, mikä toisella sielulla on toiseen, on niin tavallista, että me emme juuri sentähden sitä huomaa; mutta joskus ja etenkin silloin, kun sisäinen sielun toiminta vie voiton hyvin heikontuneesta ruumiista, syntyy siitä ilmiöitä, jotka ovat ihmeitten kaltaisia ja joita ei saateta selittää tavallisten sääntöjen mukaan. Tässä esimerkki.

Allfridalla, Ödmarkin vanhimmalla lapsella, oli minun tänne tullessani usein kovia kouristuksia, joista oli seurauksena unissakulkeminen, somnambulismi; hän näki ja kuuli silloin sellaista, mikä tapahtui toisinaan hyvinkin kaukana, ja puhui sanoja, joista hän sitten hereillä ollessaan ei tiennyt mitään. Hän luuli siinä tilassa kuulevansa, miten hänen kahdeksan vuotta sitten kuollut äitinsä varoitteli häntä lähestyvistä vaaroista, ja minun täytyy myöntää, etteivät nuo ennustukset olleet aiheettomia.

Paremman kohtelun johdosta ovat nyt sekä taudin kouristukset että unissakulkeminen lakanneet, mutta sen sijaan Allfrida näkee usein unta äitivainajastaan ja on saavinaan häneltä hyödyllisiä neuvoja. Toissapäivänä hän ennusti sellaisen unen jälkeen, että ystävällinen nainen, jolla on sinijuovainen puku yllä ja ruudukas liina kaulassa, samana päivänä tulisi pappilaan. Tunnin kuluttua kävi jo ennustus toteen, ja tuosta nuoresta, tavallista vakavampiluontoisesta naisesta, neiti Åkerströmistä, toivon saavani ystävän ja opettajan onnettomille lapsille. Kummallista kyllä tunsi neiti Åkerströmin myöskin nuorin tyttö, mielipuoli Beata, vanhaksi tuttavaksi, vaikka he eivät ole koskaan ennen nähneet toisiansa.

Sitä ennen olin hyvin vähän välittänyt semmoisista sairaan lapsen unista, mutta myönnän nyt, että tuo tapaus kummastutti minua ja toi mieleeni saman lapsiparan toisen sekavan kuvitelman. Keskellä opetustuntiani hän oli kerran näkevinään vanhan tynnyrin eräässä romuhuoneessa, jonka minä saatoin tuntea hänen kuvailunsa mukaan. Enemmän uteliaana kuin juuri minkään löytämisen toivossa kävin eilen tutkimassa tuota huonetta ja tapasin vanhasta leipätynnyristä kalkin, sammalien ja tiilisoran alta tukun laskuja ja perunkirjoituskirjoja, jotka oli kääritty havaslangalla kokoon. Minä otin vaivakseni tutkia tarkasti nuo ensi näkemältä aivan tarpeettomat paperit, ja tulos tuntuu minusta niin kummalliselta, etten oikein tiedä, mitä minun pitäisi ajatella siitä.

Niistä papereista näkyy nimittäin aivan selvästi, että rovasti Ödmark, joka sai Aulangosta melkoiset tulot, on lisäksi ollut kaksi kertaa rikkaissa naimisissa, ensi kerran erään ranskalaisen kanssa, joka vuoden kuluttua naimisiin menonsa jälkeen peri 140.000 livreä muutamalta bordeaux'laiselta viinikauppiaalta, ja toisen kerran kolmannen rouvansa, porilaisen kanssa, jonka rahoina ja rahanarvoisina tavaroina tuomia myötäjäisiä näyttää olleen vähän toistasataa tuhatta riksiä. Kummastakin rouvasta oli Ödmarkilla lapsia, jotka elivät kauemmin kuin äitinsä, mutta kuolivat sittemmin ja jättivät perintönsä isälleen. Toinen ja neljäs rouva olivat varattomia. Nyt saattaisi luulla, että Ödmark olisi onnistumattomissa yrityksissään ja tuiki tuhlaavaisella elämällään hävittänyt sekä myötäjäiset että tulot. Mutta sitten löydämme neljännen rouvan kuoltua, kahdeksan vuotta takaperin tehdyn perunkirjoituspaperin, josta näemme, että pesän omaisuus siihen aikaan laskettiin, kaikki velat summasta pois luettuina, 88.000:ksi hopearuplaksi perunkirjoitusarvon mukaan, joten se siis todellisuudessa on ollut melkoista suurempi. Sitä ei Ödmark suinkaan ole voinut tuhlata viime vuosina, jolloin hänen terveytensä jo oli käynyt huonoksi. Erittäin on huomiotani herättänyt kallisarvoinen jalokivikoriste, joka on alkujaan ollut bordeaux'laisen suvun omana ja sitten kulkee kaikissa perunkirjoituksissa, viimeisessäkin, johon rovasti on merkinnyt: "vanhimman tyttäreni morsiuskoriste". Mihin se on hävinnyt? Kuinka on melkoisen suuri omaisuus voinut mennä mitättömiin kahdeksassa vuodessa? Ja miten ovat ymmärrettävät ne suuret velat, jotka Ödmarkilta muka vielä sen lisäksi jäivät?

Siinä, parahin Kustaa, kysymyksiä, jotka eivät ole laadultaan aivan tavallisia. Niihin pyydän minä sinua hankkimaan kaikki tyydyttävät vastaukset, mitä voit saada kootuksi Turusta joko hovioikeuden tuomiokirjoista, konsistorin kirjeenvaihdosta tai yksityisiltä. Helposti ymmärrettävistä syistä en tahdo niistä kysellä täällä Aulangossa. Saattaisi sattua, että kaikki olisi vain turhaa luuloa, mutta lasten tähden tulee minun saada asiaan selvyyttä. Heidän holhoojansa on virkaveljeni, pastori Idegran, joka samalla on suurin (ellei ainoa) saarnamies. Meillä on sama tehtävä, mutta hän antaa minun hoitaa lapsia omalla tavallani, ja siitä olen hänelle kiitollinen.

Voi hyvin ja lausu arvoisille pyöreän pöydän isille nöyrä, kunnioittava kanoninen tervehdykseni