— Minä olen kauan toivonut sitä, mutta olen kuullut sanottavan, ettei kukaan vieras pääse heidän luokseen.
— Se on totta; te olette ensimmäinen, mutta minulla on omat syyni.
Olkaa hyvä, astukaa sisään!
Tuskin oli Loa Åkerström astunut huoneeseen, missä lapset olivat, kun jo mielipuoli Beata juoksi hänen syliinsä huudahtaen:
— Oletko vihdoinkin täällä? Minä olen niin kauan odottanut sinua!
20. KIRJE KIRKKOHERRANSIJAISELTA MAISTERI E. STJERNKORSILTA KONSISTORIN AMANUENSSILLE K. NORDSTRANDILLE TURKUUN.
Aulangossa 24:ntenä p:nä maaliskuuta 185—
Hyvä ystävä!
Konsistorin notariuksen jälkeen ei varmaankaan ole ketään niin vaivattua olentoa kuin konsistorin amanuenssi. Hän ei voi avata yhtään kirjettä saamatta hartioilleen maahanmasentavaa vierasten asiain taakkaa. Hänellä on lukemattomia ystäviä, jotka hän joskus on nähnyt joissakin ylioppilaskemuissa tai pappien kokouksissa ja sattunut jo aikaa sitten unohtamaan, mutta jotka kaikki vakuuttavat hänelle erinomaista ystävyyttään ja alttiuttaan vastapalveluksentekoon, jos hän hyväntahtoisesti vaivaa itseään ja saappaitaan heidän asioillaan. Hän on, kuten katoliset pyhimykset, jonkinlainen välittäjä heidän ja korkeimman mahtivallan tai sen neuvonantajien välillä, ja kokonainen hiippakunta sälyttää aivan aristelematta huolensa hänen Atlaksenhartioilleen. Jos hän väsyy ja hakee rehtorin virkaa, jossa on palkkaa satakaksikymmentä tynnyriä jyviä, tai kolmannen luokan pitäjää, jossa on kuutena vuonna peräkkäin ollut kova kato, niin on koko hiippakunta kiukuissaan hänen oikoteistään ja tuomiokapitulin puolueellisuudesta. Jos hän pysyy virassaan, tulee hajamieliseksi ja unohtaa yhden sadoista kirjeistään, niin päivitellään hänen huolimattomuuttaan. Viran hakijoilla, jotka turvautuvat hänen apuunsa, on hyvin huono muisti, jos saavat paikan, ja hyvin hyvä muisti, jos sitä eivät saa, mikä tietysti on hänen vikansa… Sanalla sanoen, hyvä Kustaa, kanna kohtalosi kärsivällisesti ja ota tästä kortinen lisäksi vierasten toimitusten muurahaiskekoon!
Omista asioistani puhun vain lyhyesti. Virkani Aulangossa ei ole juuri huokeimpia, mutta tiedäthän, miten selitän 90:nnen psalmin 90:nnen värssyn, jossa puhutaan ihmisten elämästä: "milloin se parasta ollut on, on se tuskaa ja työtä ollut". Niin, Jumalalle olkoon kiitos työstä ja vaivasta; sitä on täällä yllin kyllin. Tehköön hän myöskin työmme hedelmälliseksi!
Minun mielestäni on jokainen pappi lähetyssaarnaaja, joka toimii pakanain keskuudessa. Meidän ei toden totta tarvitse etsiä pakanuutta oman maamme ulkopuolelta; meillä on ensiksikin hottentottina (ellemme sano ihmissyöjänä) oma sydämemme ja sitten afrikkalaisia, hindulaisia, kiinalaisia, japanilaisia ympärillämme, niin että oikein surisee korvissamme. Minä olen vasta-alkaja mestarini palveluksessa, tuskin olen vielä työskennellyt viittä vuotta viinamäessä; mutta sen verran olen jo kokenut, että jos luen meidät kaikki, jotka olemme kunnollisesti kastetut, joilta on kuulusteltu katkismusta, jotka olemme päässeet ehtoolliselle ja nimitämme itseämme kristityiksi — nukkuvat, puoliuniset, torkkuvat ja heränneet tai oikeammin ne, jotka itseään heränneiksi sanovat — papit ja maallikot, kaikki, mitä meitä on, niin en löydä kahta todellista kristittyä kolmestakymmenestä, joilla on se nimi. Minä kunnioitan velvollisuudenmukaisella kunnioituksella kirkkoani ja säätyäni (jos Jumalan sanan palvelijoita voi nimittää säädyksi), minusta on kansani monessa suhteessa arvokas, enkä sitä suinkaan pidä muita kansoja huonompana tai vähempilahjaisena; mutta kun näen ympärilläni niin paljon tyhjää ulkokullaisuutta, niin paljon tavaksi tullutta lörpöttelyä, niin paljon kerskailemista tunteista jotka ovat paljonkin merkitsevinään, mutta eivät kuitenkaan merkitse enempää kuin veteen heitetyn kiven synnyttämät väreet — niin paljon hengellistä velttoutta, hengellistä ylpeyttä, hengellistä kuolemaa, ja toisaalta niin vähän elämänlämpöä kristillisissä muodoissa — niin en voi muuta kuin rukoilla Herraa lähettämään myrskyn, joka ravistelisi perustuksiaan myöten kallista evankelisluterilaista Suomemme kirkkoa, sillä jos se jää nykyiselle kannalleen, sen täytyy vähitellen kuihtua.