Stjernkorsista ei ollut Allfridalle terveellistä, että hän niin paljon eli unien maailmassa, ja tahtoi sentähden johdattaa hänen huomionsa ympärillä olevaan maailmaan. Hän oli hankkinut sopivia kuvakirjoja ja alkoi niiden avulla kertoa vuorista, järvistä, puista, kukista ja eläimistä.
Hetkisen kuluttua Allfrida sanoi ajatuksiinsa vaipuneena ja kuulematta hänen puhettaan:
— Minä näen vanhan tynnyrin…
— Mitä? sanoi Stjernkors kummastuneena ja hämmästyksissään Allfridan näystä, joka ilmestyi uudelleen juuri silloin, kun hän toivoi saaneensa vieroitetuiksi oppilaansa ajatukset noista vaarallisista haaveiluista.
— Ah, en tiedä, vastasi tyttö hämmennyksissään. Minä näin varmaankin unta. Minä olin näkevinäni vanhan tynnyrin … sen ympärillä oli kaikki hujan hajan … pöytä oli ylösalaisin … siinä oli neliskulmaisia, punaisia kiviä ja paljon tavaroita epäjärjestyksessä … anna anteeksi! Minä koetan kuunnella paremmin.
Opettaja jatkoi selityksiään vastaamatta hänelle. Hänen turhaan kokiessaan saada oppilastaan tarkkaavaiseksi, kuului pulkkareki ajavan pihaan, ja siitä nousi nuori tyttö kylmästä punottavin poskin. Tulija oli Loa Åkerström.
Hänellä oli asiaa täti Milenialle; tarvittiin nimittäin yhdeksäntoistasataista pirtaa, jollainen oli pappilassa ja jonka vertaista ei tavattu monen penikulman alalla. Laamanninrouva ei ollut uskaltanut lähettää niin tärkeälle asialle muita kuin oman tyttärensä, ja hevonen pantiin valjaisiin kello seitsemän aikaan aamulla.
Erland Stjernkors ei ollut juuri mies uskomaan kaikkia lasten loruja, mutta hän hämmästyi kovasti, kun hän saliin astuessaan näki siellä neiti Åkerströmin sinijuovaisessa pumpulipuvussa, kaulassa sinisen ja valkean kirjava pumpulihuivi, joka oli kiinnitetty yksinkertaisella, mustalla, kyyhkysen muotoisella neulalla.
Asia oli jo toimitettu, ja ystävällinen tyttö kysyi, miten lapsiparat voivat.
— Huvittaisiko teitä käydä heitä tervehtimässä? kysyi Stjernkors.