Pahoitellen sitä, ettei hyvää tarkoittava arvonimiehdotukseni ollut mielesi mukaan, olen suurimmalla kunnioituksella ja ystävyydellä edelleen
nöyrä palvelijasi
K. Nordstrand.
Turussa 30:ntenä p:nä maalisk. 185—.
Erland Stjernkors hymyili pannessaan kirjettä kädestänsä.
— Kas, onpa Kustaa tullut vähän hienommaksi, kun pääsi amanuenssiksi tuomiokapituliin. Hänen kirjeensä on kieltämättä puhdasoppinen, kirjoitustapa on siinä yhtä siloiteltua kuin notariuksen yönuttu. Vai niin! Ainoastaan kuusitoista hakijaa Aulankoon, ja niistä — katsotaanpas! — seitsemän siirtoa hakevaa kirkkoherraa. Ainakin viisi on varakasta, nykyjään rauhallisissa seurakunnissa olevaa miestä. Mutta Aulangossa on viisikymmentä tai sata tynnyriä enemmän tuloja, ja sentähden eivät he epäile siirtyä perheinensä tuttujen ystävien ja ristiveljien luota ryövärien pesään, jossa kaikki on epävarmaa ja eniten kaikista paimenvirka. Kuitenkin saattanee Idegran virkavuosiensa nojalla päästä kolmannelle sijalle. Herra armahda tätä eksynyttä laumaa!
— Idegranko? jatkoi Stjernkors silmäillen uudestaan kirjettä. — Idegranilla on ollut osa Vildön tehtaasta ja Hirvilän sahasta. Ödmark on maksanut tehtaan ja sahan velat. Idegran on ollut Ödmarkin asiamiehenä, Ödmark kuolee häviöön joutuneena, Idegran elää varakkaana, onpa hänellä vielä melkoisesti saatavaakin Ödmarkin kuolinpesästä… Ei, tämä ei ole niinkuin olla pitää, sanoi mylläri, kun pisti kätensä nuohoojan nutun hihaan. Minä lähden Idegranin luo…
Oli iltapäivä. Loa Åkerström oli äsken tullut pienessä pulkkareessä ajaen pappilaan lukemaan ja puhelemaan pari tuntia sairasten lasten kanssa. Tuo työ oli tullut hänen suurimmaksi huvikseen, ja äiti oli suostunut siihen sen tähden, kuten hänen sanansa tuttujen kesken sattuivat, että "lapsihylyille saattaa olla tarpeen nähdä ihmisiä luonansa, sillä muuten he voivat helposti tulla uudestaan hulluiksi, ja saapihan Loa lapsiparkain kanssa kertailla saksaansa, jota hän oppi Turussa rouva Schwindlerin koulussa, ja se maksoi sievät summat, mutta kaikkiahan sitä saa tässä maailmassa tehdä kurjuuden tähden, vaikka siitä saadaankin kiitokseksi kuulla saarnastuolista, että ollaan rikottu kaikkia kymmeniä käskyjä vastaan, ja sitä juletaan sanoa naisille, eikä niin hävytöntä liene milloinkaan kuultu, mutta kas nykyään ei enää kelpaa Jumalan sana eikä Hagbergin saarnat, vaan paremmat ja huonommat ihmiset sotketaan sekaisin ja omat piikamme tulevat kohta ja sanovat olevansa meidän vertaisiamme Herramme edessä, mutta Loa ja Liina eivät saa yksin mennä kirkkoon, juuri sieltä nykyään opitaan pahat tavat, ja sentähden tapahtuu nyt joka päivä niin hirveätä kuin tapahtui Lukku-Liisan ja hänen Kallensa välillä" … ja niin edespäin, ja niin edespäin!
Hupaisinta oli, että laamanninrouva, saatuaan sillä tavoin purkaa sydäntään, ei huomannut mitään pahaa siinä, että Loa, joka yksin ei saanut mennä kirkkoon, sai sen sijaan yksin ajaa pappilaan "kertailemaan saksaansa lapsihylkyjen kanssa". Saksa ei tosin tullut kysymykseen, mutta Loa otti opettaakseen raamatunhistoriaa, maantiedettä ja käsitöitä. Lapset olivat ensi hetkestä asti turvautuneet häneen kuin sisareen, ja täti Milenian ystävällinen otsa loisti kuin luminen, päivän valaisema turvekatto joka kerta, kun lempeä, vakava tyttö astui lastenkamariin. Stjernkors oli silloin mielellään jonkin aikaa kuulemassa opetusta, se oli hänen mieluisimpana virkistyksenään; mutta sitten hän jätti suojattinsa luottavaisena heidän uuden opettajansa huostaan ja lähti käyttämään täpärää aikaansa toisella haaralla, missä häntä välttämättä tarvittiin.
Hän oli matkalla pastori Idegranin luo, kun maantiellä häntä vastaan tuli kerjäläinen, säkki selässään. Kerjäläinen pysähtyi, otti repaleisen lakin päästään, kumarsi syvään ja pyysi vinkuvalla äänellä yömajaa pappilasta. Stjernkors lupasi ja kysyi, mistä hän on kotoisin.