— Minua ei ollenkaan kummastuta, että te, herra nimismies, niin hyvin tunnette maisteri Stjernkorsin, herrat kun kesällä olivat niin likeisissä tekemisissä toistensa kanssa, jatkoi rouva Åkerström voitollisen pilkallisesti. — Mutta luullakseni olettekin te ainoa Aulangon ymmärtävistä ihmisistä, joka äänestätte pappia sillä perusteella, että saisitte kruununrästit vähenemään.
— Ei, p—u vieköön, minä rupean kuin rupeankin toiseksi, armollinen rouva! — kiroili jahtimestari, nauraa hohottaen — ja minä äänestän Stjernkorsia, jollen muun vuoksi, niin saadakseni oikein kiukustuttaa pappia vanhan sotamiehen kunnon naukuilla ja tuhattulimmaisilla. Sellainen kuin Idegran ei tartu onkeen; matelija, sammakko hän on, luikertelee taivaan ja helvetin välillä ja kokee pysyä sovinnossa kummankin kanssa. Miehen pitää olla joko toinen tai toinen, joko munkki kuten Stjernkors, tai muhamettilainen kuin ukko von Holbach. Mitä helkkaria minä hänestä huolin, minua hän ei pääse sivelemään siirappisanoillaan, mutta siitä minä pidän, että mies sanoo suoraan, mitä maata hän on, ja kun kysyn häneltä: kukas olet? vastaa hän: profeetta. Hyvä on. Mutta jos kysyn Idegranin laiselta mieheltä, vastaa hän: nöyrin palvelijanne, tänään koronkiskuri, huomenna anekauppias. Huuti, herra, sanon minä; älkää tulkokaan pyrkimään pastoriksi kunnon ihmisten joukkoon!
— Näyttääpä siltä kuin maisteri Stjernkors olisi saanut montakin käännytetyksi, jatkoi laamanninrouva. Ennemmin olisin uskonut teidän, von Holbach serkku, ratsastavan kannukset saappaissa sakastiin kuin siirtyvän pietistien puolelle. Eikö serkku Arvelin ole samaa mieltä?
— Minä olen aina samaa mieltä kuin te, armollinen serkku, kuului vastaus. Stjernkors näyttää saavan valtit ja Idegran muut arvolehdet. Nyt riippuu kaikki vain siitä, kumpi — hiljaa, Polle! — saa enemmän silmiä.
— Sittenpähän nähdään.
26. SOTA EPÄJUMALIA VASTAAN.
Aulangon hautausmaa oli kauniilla paikalla vanhan, kunnaalla sijaitsevan kirkon ja laaksossa kuohuvan virran välissä. Pienoisen metsän tapaisena kohosi valkoisten ja mustien hautapatsaitten joukko — muutamat rauhan merkin, ristin, muotoisia, mutta useimmat puolipyöreitä, rumia ja kaikki puisia — kellastuneiden heinämättäiden välissä, toisten samanlaisten katoavien muistojen ollessa puolilahoina nojallaan naapureitaan vasten taikka pitkällään maassa ilman minkäänlaista hoitoa. Jotkut herrasväen haudoille pystytetyt kivipatsaat näyttivät tahtovan säilyttää säätyeron vielä kuolemassakin. Suurin niistä oli pastori Idegranin toimesta aivan äskettäin kohonnut ylhäisemmälle paikalle lähelle kirkkoa. Siihen oli suomeksi kullatuin kirjaimin piirretty, miten kivi oli kiitollisuudesta pystytetty rovastin, tohtorin ja tähdistön jäsenen Wentsel Ödmark-vainajan muistoksi, joka oli neljäkymmentä vuotta sangen uutterasti toiminut kirkkoherrana seurakunnassa.
Siitä ja monesta muustakin hautapatsaasta olisi neiti Jacquette sanonut: kun ihmiset ovat vaiti, täytyy kivien puhua.
Lähimpänä Ödmarkin patsasta, viheriäisten, nurmen peittämien kumpujen alla lepäsivät hänen neljä vaimoaan ja kaksi toisesta avioliitosta olevaa lastaan. Lähinnä viimeisen rouvan hautakunnasta, joka oli paremmin hoidettu kuin muut, oli rivissä viisi pientä, valkoista ristiä, kahdessa uusimmassa nimet: Isidor, Beata. Niiden vieressä oli pieni, vihreäksi maalattu kahden hengen penkki, ja kullakin viidellä kummulla kasvoi hyvin huolellisesti hoidettu ruusupensas.
Varhain auringon noustessa mikonpäivänä, vahvan, kuuransekaisen kasteen peittäessä kellastunutta ruohoa ja kirjavia, monivivahteisia puitten lehtiä, istuivat Erland Stjernkors ja hänen nuori kasvatustyttärensä Allfrida Ödmark vihreällä penkillä viiden valkoisen ristin luona. Molemmat olivat niin vakavan iloisia kuin semmoisena kauniina aamuna voi olla rauhaisalla hautausmaalla, kun tuskan orjantappuraoksat eivät enää haavoita ja suru on kuin kaihomielisyys, joka kuvastuu syksyn kuihtuneissa lehdissä — onhan siinäkin auringonpaistetta.