— Hyvitystäkö? Kernaasti, jos se on mahdollista, mutta ei kostoa, vastasi Stjernkors.
Mamseli Apollonia heittäytyi sohvalle ja alkoi ääneen nyyhkyttää.
— Minua on häpeällisesti syytetty, huudahti hän. Minut on koko maailma hylännyt; sekin, joka viekoitteli minut kaikkeen, petti sitten uskottomasti hädän hetkellä. Mutta minä en kukistu kostamatta; hän ei saa rankaisematta tallata minua jalkoihinsa, hänen täytyy seurata minua kadotukseen, ja se on minulla lohdutuksena, että se katala konna joutuu yhtä kunniattomaksi kuin minäkin. Voi minua mieletöntä, kun milloinkaan uskoin hänen petollisia lupauksiaan.
— Kootkaa ajatuksenne, neiti, ja uskokaa minulle, mikä rasittaa omaatuntoanne. Jos olette enemmän onneton kuin rikoksellinen, niin olkaa varma, että minä teen voitavani pelastaakseni teidät — mutta en kostaakseni puolestanne.
— Oh, se on pitkä juttu, se ulottuu lähes kolmekymmentä vuotta ajassa taaksepäin ensi nuoruuteeni asti, — jolloin Ödmark nai sisareni Tukholmassa. Hän oli silloin muhkea mies, rikas ja kunnioitettu kaikkialla; minä olisin mielelläni ollut sisareni sijassa. Ödmark piti häntä parempana, enkä minä saattanut unohtaa sitä. Vähän ajan perästä sisareni kuoli ja Ödmark nai vielä kahdesti. Mutta sillä välin minä kerran käydessäni sisareni luona tutustuin … Idegraniin: Kun Ödmark otti neljännen rouvan, kävi Idegran minun luonani Tukholmassa ja esitti minulle suunnitelman niin viisaasti, mutta myöskin niin kavalasti harkitun, ettei pimeyden ruhtinaskaan olisi voinut keksiä parempaa. Minusta onnettomasta tuli hänen aseensa, ja nyt hän hylkää minut, kun minä tarvitsen apua ja vaadin, että hän tunnustaisi minut lailliseksi vaimoksensa!
— Mitä? Vaimoksensako?
— Niin, hänen vaimonsa olen ollut monta vuotta!
33. SIELUNPAIMENEN TAPPIOT JA VOITOT.
— Onneton! huudahti Stjernkors, minä alan aavistaa että teidät on kiedottu suureen rikossarjaan.
— Ajatelkaa minusta mitä tahdotte — jatkoi neiti Durin, jonka kasvoissa uhka ja epätoivo näyttivät vaihtelevan etelämaisen luonteen tulisuudella — ajatelkaa mitä tahansa, mutta minä olen viaton! Minä olin köyhä tyttö, eikä ketään kosijaa kuulunut, kun Idegran tuli muutamana päivänä luokseni Tukholmaan ja sanoi: nyt minä olen hankkinut Ödmarkille rikkaan vaimon; siitä voi tulla hyvä saalis, jos rupeatte hänen emännöitsijäkseen. Minä mietin hetkisen ja kieltäydyin jyrkästi. Niin kului vuosi tai parikin, ja minun toimeentuloni kävi yhä niukemmaksi. Silloin tuli Idegran uudelleen. Kolmas rouva on kuollut, sanoi hän, tahdotteko tulla hänelle neljänneksi? Minä en miettinyt kauan, me matkustimme Suomeen, mutta silloin oli Ödmark jo rakastunut tuiki köyhään raukkaan, josta tulikin hänen neljäs vaimonsa… Meidän täytyy odottaa, sanoi Idegran; arvattavasti tulee kohta viidennen vuoro. Niin kului taas muutamia vuosia; silloin tuli kiusaaja ja sanoi: neljäs on kuollut, nyt on sinun vuorosi. Hän toimitti minut sukulaisena Ödmarkin taloon, mutta rovastilla ei enää ollut mitään halua mennä uusiin naimisiin. Eräänä kesänä, kun Idegran ja minä olimme käymässä Tukholmassa, vihittiin meidät salaisesti, mutta minä puolestani asetin ehdon, että hänen pitäisi tunnustaa minut lailliseksi vaimokseen, kun Ödmarkin asia olisi selvä.