Kuulijain joukossa oli toisia, joiden mielestä, kuten laamanninrouva Åkerströmistäkin, se oli "hävyttömin puhe, minkä he milloinkaan olivat kuulleet". Toiset pyörtyivät pelästyksestä; moni tunsi "pistoksen sydämessään". Puheen vaikutus oli voimakas, mutta Stjernkors tahtoi saada sen pysyväiseksikin. Hän kutsui kaikkia, jotka vain tahtoivat, tulemaan haudalta ripille ja saamaan synninpäästön. Noin kuusisataa henkeä noudatti kehoitusta. Oli melkein mahdotonta antaa ehtoollista niin monelle yht'aikaa. Stjernkors tarjoutui sentähden heti synninpäästön jälkeen jakamaan sakramenttia osalle ja muille seuraavana päivänä. Niin tapahtui — ja siitä seurasi lohdutus.
Vaali oli kuitenkin jäänyt keskeneräiseksi; ja kolmannen kerran määrättiin se pidettäväksi kynttilänpäivänä. Mutta sitä ennen sattuikin, että suuri Tuomari kutsui vanhimman ja ensimmäisenä vaalissa olleen Aulankoon pyrkijän pois elämästä ja maailmasta, kaikista pikku keinotteluistaan niin ja niin monta tynnyriä suurempien tulojen saamiseksi. Hänen sijaansa muutettiin ensimmäiselle vaalisijalle Lysander ja toiselle Idegran; kolmannelle määrättiin eräs vanha kappalainen nimeltä Röding, ja hän kävi saarnaamassa vaalisaarnansa.
Röding oli hiljainen ja sävyisä mies ja tahtoi nostaa mahdollisimman vähän melua itsestään. Hän oli ollut jo kolmattakymmentä vuotta Ahvenanmaalla pienoisessa kappelissa, josta hän sai vuodessa satakunta tynnyriä viljaa ynnä muutamia nelikollisia silakoita ja kapakaloja, ja olisi kai ollut siellä vieläkin, jollei joku hänen vanhoista, turkulaisista ystävistään olisi kiusannut häneltä valtakirjaa ja papereja, paremman paikan hakua varten. Röding oli vähällä saada halvauksen saadessaan muutamana päivänä kuulla ystävänsä hakeneen hänen puolestaan suureen, pahamaineiseen Aulankoon. Sitä tyytyväisempi oli tuo hyvä kappalainen, kun häntä ei ensi kerralla pantu vaaliin, ja hän toivoi jo saavansa oleskella rauhassa koko ikänsä rakkaalla saarellansa silakkoineen ja kapakaloineen vanhojen, kunnon kappelilaistensa parissa. Mutta kuka saattaa kuvata hänen hämmästystänsä, kun kohtalo siitä huolimatta pani hänet uudessa vaalissa kolmannelle sijalle. Asia ei ollut enää autettavissa, Röding matkusti Aulankoon, saarnasi vaalisaarnansa, koska kerran niin täytyi käydä, mutta salaa hän toivoi, että seurakunta huomaisi hänet niin sopimattomaksi kuin suinkin mahdollista. Sen ilmaisikin hän saarnassaan selvin sanoin. Mutta ihminen on oikullinen olento, ja juuri se seikka, ettei Röding näyttänyt suuresti pitävän lukua kirkkoherraksi pääsemisestä, ynnä hänen vakava ja rehellinen saarnansa vaikuttivat, että seurakunta, joka vielä oli kuohuksissa edellisestä Lysanderin ja Idegranin välillä olleesta vaalikiistasta, jo heti alusta näytti suosivan uutta vaalisaarnaajaa.
Vaali määrättiin neljännen kerran pidettäväksi laskiaissunnuntaina, ja entiset kilpailijat, joilla oli kummallakin syytä pelätä kolmatta, olivat mielellään taipuvaisia yhdessä ryhtymään vähäiseen hyvin mietittyyn salahankkeeseen. Muuan Rödingin kappelista kotoisin oleva ahvenanmaalainen tarjoutui ensin Idegranin, sitten myös Lysanderin käytettäväksi lupautuen rahapalkinnosta kuvailemaan kappalaistansa sopivalla tavalla Aulangossa. Ennen pitkää saatiin siis kuulla, että rehellinen Röding vanhus oli — uudestikastaja. Ja kun useimpien mielestä uudestikastaja oli melkein sama kuin velho, juutalainen, muhamettilainen tahi jumalankieltäjä, näytti todellakin siltä kuin Röding saisi tahtonsa toteutetuksi eikä tulisi valituksi Aulankoon.
Stjernkors sai kuulla huhut ja selitteli lähinnä seuraavassa pitäjänkokouksessa, jossa talollisia oli paljon koolla, ensiksi, mitä miehiä uudestikastajat oikeastaan ovat, ja sitten, ettei Röding ollenkaan ollut uudestikastaja. Juoninuotta hajosi kuin hämähäkin verkko, ja ahvenanmaalainen hiipi häpeissään pitäjästä; mutta kappalainen Idegran kirjoitti yhden huomautuksen monien entisten lisäksi Stjernkorsin syntiluetteloon.
Sillä välin olivat talvikäräjät alkaneet ja juttu neiti Durinia vastaan. Hän oli saanut uuden edustajan Krankenhausin sijaan; hän oli mitä rohkeimmalla tuulella ja vaati uskaliaasti hyvitystä hyvän nimensä solvaamisesta, vahingonkorvausta siitä, mitä oli menettänyt, ja laillista rangaistusta ryöstäjälle ja hänen rikostovereilleen. Kruununvouti Rågberg ei kuitenkaan ollut niitä miehiä, jotka niin vähällä hellittävät otteensa. Hänellä oli sellaisia todistuksia, että oikeus joutui niistä neuvottomaksi, syytetty kalpeni ja alettiin puhua hänen vangitsemisestaan.
Juuri niinä päivinä, jolloin oli kysymys neiti Durinin vapaudesta tai vankeudesta, omaisuudesta ja kunniasta tai köyhyydestä ja varkaan palkasta, nähtiin hänen eräänä iltapäivänä tulevan, kasvot hehkuvan punaisina, kappalaisen talosta ja suuntaavan kulkunsa pappilaan, jossa hän tapasi kirkkoherransijaisen Stjernkorsin kotoa työhuoneesta. Hän valmisteli parhaillaan uutta köyhäinhoidon ohjesääntöä koettaen kaikin tavoin saada muutetuksi tämän toimen vapaaehtoiseksi.
— Teitä kummastuttanee, herra maisteri, että uskalsin tulla tähän taloon, alkoi neiti Apollonia kooten hetkisen kestävän neuvottomuuden jälkeen kaiken rohkeutensa.
— Se on totta, vastasi Stjernkors, myönnän sen. Miten saatan auttaa teitä?
— Minä kyllä arvaan, mitä te, herra maisteri, ajattelette minusta, jatkoi neiti Apollonia — mutta yhdentekevää. Me kaksi olemme vihollisia, miksi tarvitsisi meidän teeskennellä toistemme edessä? Mutta onpa eräs, joka on kummankin meidän vihollisemme, ja hänet me kukistamme. Vihatkaa minua, polkekaa minut maahan, kun vain autatte minua syöksemään hänet turmioon. Minut on häpeällisesti petetty. Minä vaadin kostoa ja hyvitystä.