Juuri ennen onnettomuuden tapahtumista oli Erland Stjernkors lähtenyt kuorista, seuratakseen vaalin toimittajaa. Nopeasti käsittävänä käytännön miehenä hän tajusi heti, mitä sellainen pakokauhu saisi aikaan, lähetti suntion avaamaan suurta ovea ja kiiruhti itse eteläiselle sivuovelle. Sen hän sai auki, ja kaikki, jotka olivat kyllin järjissään lähteäkseen sitä tietä, pääsivätkin helposti ulos. Suntion oli sitä vastoin aivan mahdotonta tunkeutua suurelle ovelle. Nimismies, toimitusvouti Mangel, oli ennen kaikkea luullut velvollisuudekseen suojella tohtori Ekhammaria ja oli ihan auttamattomasti suljettuna sakastiin.
Heti huomattuaan ihmisten hirvittävän tilan suurella ovella Stjernkors kiiruhti sinne hyppien yli penkkien. Mutta ovelle oli tuiki mahdotonta päästä, eikä siis ollut muuta keinoa kuin rikkoa lähimmät ikkunat.
Pyhyyden kunnioituksestako vaiko ehkä neuvottomuudesta ei kukaan ollut älynnyt sitä yksinkertaista keinoa. Hän, pappi, löi ensimmäisenä rikki kirkon ikkunan. Ruutujen kilinä ja kehysten katkeaminen ilmoittivat pakotien. Kaikki, jotka vielä olivat vähänkään tajuissaan, seurasivat viittausta ja hyppäsivät ulos ikkunasta.
Ei siinä kyllin. Oli syytä pelätä, että moni noista päälletysten ahtautuneista ihmisistä tukehtuisi tai tallaantuisi kuoliaaksi, ennenkuin ovi ehdittäisiin avata sisästä päin. Erland Stjernkors, pappi, tarttui siis taaskin kaikista ensimmäisenä kirveeseen ja alkoi sillä iskeä kirkon ovea, ia kohta tulivat lähellä olevat sotamiehet hänelle avuksi. Vihdoin saatiin yksin voimin suuret, raskaat ja paksut ovipuolikkaat irti, ja juuri silloin, kun ilta oli aivan pimeäksi pimennyt, oli tiekin auki.
Mikä näky! Häthätää hankittujen lyhtyjen ja päresoihtujen valossa nähtiin siinä kuolleita ja kuolevia sekaisin pyörtyneiden ja hiukan loukkaantuneiden kanssa. Joka haaralta tulvi ihmisiä, jotka olivat pelastuneet toista tietä. Kaikki huusivat kilpaa, moni oli käskijänä, ei kukaan totellut. Tohtori Ekhammarkin, joka silloin vasta sai raivanneeksi itselleen tien onnettomuuspaikalle, huomasi valtansa voimattomuuden mitä kuohuksissa olevaan kansanjoukkoon tulee. Mitä suurimmalla vaivalla onnistui Stjernkorsin hankkia kantajia, jotka vähitellen veivät kuolleet ja haavoittuneet lähimpiin taloihin, ja ennen yön tuloa voitiin vihdoinkin sulkea onneton temppeli onnettoman vaalin jälkeen.
32. TAPAUKSIA, JUONIA JA TUNNUSTUKSIA.
Onnettomuuden jälkeisenä aamuna toimittivat tuomari, kruununvouti ja nimismies kirkossa tarkastuksen. Kuorin alta huomattiin erään ihan mädänneen lattiavasan murtuneen ihmisjoukon painosta, joten lattia oli vajonnut kuorin pohjoiselta puolen. Vahinko oli itsessään vähäinen, mutta ennusti paljon pahempien vaarojen tuloa, koska sade ja lumi olivat niin kauan saaneet aivan estämättä tulvia ränsistyneestä katosta ja halkeilleista seinistä, joten melkein kaikki kirkon puuaine, varsinkin vuoliaiset ja parvet olivat peräti lahonneet. Kruununvouti oli ollut sangen toimelias ja kekseliäs onnettomuuden kohdatessa, eikä hän myöskään voinut olla pontevin sanoin moittimatta seurakuntalaisia siitä, että nämä olivat niin välinpitämättömästi antaneet kirkon joutua rappiolle eivätkä edes ajatelleet uuden rakentamista. Siinäkin saatiin kuulla saarna päivän tekstistä. Kohta toimitettiin pitäjänkokous, päätettiin kutsua arkkitehti ja valittiin kirkonrakennustoimikunta.
Neljältä hengeltä oli katkennut käsi tai jalka lattian pudotessa, ja muutamat olivat saaneet kaikenlaisia pienempiä vammoja. Paljoa suurempia tuhoja oli tehnyt säikähdys. Suuren oven ääreen tungetusta, tallatusta joukosta vedettiin esiin kahdeksan kuollutta; kolme kuoli seuraavana päivänä ja vielä kolme joitakuita päiviä myöhemmin, siis yhteensä neljätoista. Puolittain ruhjoutuneita, raajarikkoisia ja muuten vahingoittuneita oli lähes kuusikymmentä. Haavoittuneiden joukossa oli jahtimestari von Holbach vanhus, jolta oli kylkiluu taittunut, ja käräjäkirjuri Krankenhaus, joka oli katkaissut oikean käsivartensa.
Sydäntävihlova oli näky, kun kaikki kuolleet kätkettiin toisena sunnuntaina loppiaisesta lumenpeittämän maan poveen. Silloin oli leuto sää ja päivänpaiste, joten ilmassa oli kuin jotakin keväistä. Kaksituhatta kaikenikäistä ihmistä seisoi paljain päin hautojen ympärillä eivätkä lujan maan lattiavasat murtuneet heidän aitansa eikä korkean taivaan laki suistunut heidän päällensä. Stjernkors puhui. Hänellä oli hyvä aihe, eikä hän suinkaan jättänyt sitä käyttämättä. Hänen mestarinsa oli ojentanut hänelle käteen paljastetun, terävän miekan, ja hän tarttui tarmokkaasti siihen.
Hänen edessään oli mieleltään hyvin murtuneita ihmisiä; mutta hän, leppymätön tuomari, ei kuitenkaan heti ojentanut heille lohdutuksen maljaa, vaan näytti tahtovan syöstä heidät yhä syvemmälle tomuun Kaikkivaltiaan istuimen eteen. Hän tunsi heidät ja tunsi yleensä ihmissydämen; hän tiesi, miten päivän hetkellinen liikutus taas pian haihtuisi, ellei hän saisi sitä ainaiseksi tulikirjaimin piirretyksi kuulijainsa sieluihin. Hän esitti voimakkaasti ja selvästi, miten koko seurakunnan ja jokaisen yksityisen on vastattava niiden neljäntoista uhrin kuolemasta — ulkonaisesti siitä syystä, että he olivat olleet välinpitämättömiä kirkkonsa hoidosta, sisällisesti paljon enemmän sentähden, että he olivat olleet välinpitämättömiä Jumalastaan. Ei kukaan saanut katsoa itseään syyttömäksi; kaikki seisoivat he siinä murhamiehinä maailman silmissä ja veren tahraamina, syntisinä pakanoina Jumalan edessä, jonka tuomio kerran oli kohtaava kaikkia heitä.