Rohkea oli tuo mamseli Apollonian ottama askel matkalaukussa olleiden esineiden löytämisen jälkeen. Mutta hän olikin tullut suoraan tuomarin luo: hän oli siis korkean suojeluksen turvissa.
Kruununvouti Rågberg, Allfridan holhooja, ei siitä kuitenkaan hämmästynyt. Muutamana päivänä neiti Durin sai asianmukaisen haasteen kohta alkaviin talvikäräjiin, missä hänen tuli tehdä selkoa, miten hän oli saanut kaikenkaltaisia rovasti Ödmark vainajan perillisten kalleuksia, jotka oli samalla kertaa kuin hänen omatkin tavaransa otettu talteen epäluulonalaiselta henkilöltä ja joissa sitä paitsi oli selviä merkkejä nimien raaputtamisesta ja jotka vielä lisäksi olivat olleet käärittyinä usein mainitulle neiti Apollonia Durinille osoitettuihin kirjeisiin.
Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin kruununvouti Rågberg sai käräjäkirjuri Krankenhausilta, Apollonia Durinin asianajajalta, samoihin käräjiin vastahaasteen, jossa hänet velvoitettiin selittämään, mitenkä hän oli saanut puheena olevan neidin tavarat, jotka hän sanoi ottaneensa epäiltävältä henkilöltä. Sen haasteen saattoi helposti arvata tuomarin omasta kädestä lähteneeksi. Sekava lainopillinen riita uhkasi nousta paikkakunnan vallassaolevien mahtajien välillä ja vielä yhä pahentaa pastorin vaalista johtunutta suurta erimielisyyttä kuohuvaa puoluevihaa. Kaikkialla oli katkeruutta, rauhattomuutta, eripuraisuutta. Ikuisen rauhan sanat, joita Stjernkors sirotteli tuohon ihmisten intohimojen pauhaavaan mereen, näyttivät katoavan kuin voimattomat sadepisarat aavikon polttavaan hiekkaan.
Niin kuluivat joulupyhät, ja uusi vaalipäivä oli jo käsissä. Taaskin saarnasi lääninrovasti, tohtori Ekhammar, ankarammin vain kuin edellisellä kerralla, ja taaskin hän istuutui jumalanpalveluksen päätyttyä alttarin eteen toimittamaan vaalia. Mutta puolueet tunsivat jo paremmin toisensa ja olivat sentähden myös paljon paremmin valmistautuneet. Viesti oli viety pitäjän kaukaisimpiinkin kyliin niille, jotka muuten kävivät tuskin kertaakaan vuodessa kirkossa, ja siten oli kumpikin puolue ainakin kolmatta osaa lukuisampi kuin edellisellä kerralla. Järjestyksen puolesta ei tosin ollut mitään pelkäämistä, sillä kruununvoudin toimesta oli komppania läänin ruotuväkeä koottu kirkonkylään. Mutta ahdinko oli sitä suurempi kirkossa ja kirkon ovissa. Ei koskaan oltu vielä nähty niin suurta ihmisjoukkoa Aulangossa yht'aikaa koolla.
Jumalanpalvelus päättyi puoli kahdeltatoista ja vaali alkoi kello kaksitoista. Äänet jakaantuivat alussa melkein tasan kaikille kolmelle. Vieläpä näytti monen suureksi kummastukseksi voitto kallistuvan sille puolelle, joka edellisellä kerralla oli saanut vain nimeksi ääniä, nimittäin rovasti Orren hyväksi.
Syy siihen oli hyvin yksinkertainen. Idegranin kannattajat olivat levitelleet niin kamalia huhuja kirkkoherra Lysanderista ja hänen ahneesta rouvastaan, että moni luopui hänestä, mutta ei kiusoillaankaan mennyt Idegranin puolelle, vaan äänesti Orrea. Samoin eivät lysanderilaisetkaan olleet säälineet kappalaista, pastori Idegrania; ja niin oli moni taas luopunut hänestäkin ja mennyt myöskin kiukuissaan Orren eikä Lysanderin puolelle. Kun siis hämärän aikoihin, kello neljään mennessä, noin kaksi kolmatta osaa seurakuntaa oli äänestänyt, oli Orrella noin kahdeksantoista-, mutta Lysanderilla ja Idegranilla kummallakin ainoastaan noin viiden-kuudentoista manttaalin huudot.
Silloin oli kummankin puolueen pantava viimeisetkin voimansa liikkeelle. Pienoinen joukko ruotuväkeä oli, ikäänkuin sattumalta, kokoontunut kellotapulin luo; se näky teki tehtävänsä, sillä ei mikään häly eikä ilmeinen väkivalta ollut vaalin säännöllistä menoa häiritsemässä; mutta sitä kiivaammin viekoiteltiin, uhkailtiin, houkuteltiin ja kiroiltiin salaa miesten kesken. Pakkanen oli ulkona jotenkin pureva; tiivistyneistä vesihöyryistä syntyi kirkossa kylmä sumu käytävistä tulevan ilmanvedon vuoksi, ovet kun väen tungoksen tähden olivat auki. Lääninrovasti Ekhammar tunsi kylmän kangistuttavan jäseniään.
Hän käski sentähden sulkea pienen oven, joka oli lähinnä sitä paikkaa, missä hän istui. Mutta juuri siinä oli tungos pahin. Kun sitä ovea ei saatu kiinni, lukittiin molemmat sivuovet ja alttaria vastapäätä oleva suuri ovi, mutta kylmää virtaili siitä huolimatta pienestä ovesta kuoriin, minkä vuoksi rovasti avautti itselleen tien sakastiin jatkaakseen siellä paremmin suojassa ollen vaalia.
Juuri silloin oli puolueiden into ja malttamattomuus ylimmillään. Alettiin nurista, väittäen vaalin toimittajan vetäytyvän syrjään, jottei muka seurakunta saattaisi tarkastaa huutoja, ja koko joukko syöksyi hänen jäljessään sakastiin päin. Räiskis … romahdus kuului ja sen jälkeen hätähuutoja. Aikoja sitten lahonneet lattiahirret murtuivat kuorin vasemmalta puolen tiheään puristuneen ihmisjoukon painosta, ja viisi- tai kuusikymmentä henkeä syöksyi lattian mukana alla oleviin vanhoihin hautoihin.
Pimeä, joka jo alkoi käydä hyvin tuntuvaksi, enensi tapahtuman kauhua. Kirkosta kuului vain hätähuutoja ja hämminkiä. Kaikki kiiruhtivat pakoon luullen, että temppelivanhus sortuisi raunioiksi. Mutta ovet olivat lukossa. Käytävät täyttyivät ihmisistä, jotka sokeasti syöksyivät toistensa päälle ja tallasivat toisiaan. Alttaria vastapäätä olevan suuren oven luona oli sillä tavoin kolme tai neljä ihmiskerrosta päälletysten, ja yhäti tuli toisia eikä kukaan mielettömässä kauhussaan kuullut varoituksia eikä ajatellut mitään muuta ulospääsyä.