— No niin — sanoi Stjernkors koetettuaan turhaan herättää hänen paatunutta omaatuntoaan — sen minä vain voin luvata teille, ettei Idegranista tule Aulangon kirkkoherraa.
— Siinä saattaa aluksi olla kylliksi, vastasi mamseli Durin. Mutta sitten, herra maisteri, sitten täytyy teidän auttaa minua pääsemään hänen lailliseksi vaimokseen.
— Sitä minä en voi. Kääntykää maamme lain puoleen, jollette tahdo turvautua Jumalan armoon.
— Lain puoleen, joka syyttää minua! Ei, kiitoksia vain. Mutta te olette pappi, te. Teidän velvollisuutenne on puolustaa papin vihkimää vaimoa. Tehän yhdistätte morsiuspareja, te; mitä hyötyä siitä on, jos joka konna voi sitten olla tunnustamatta vihkimistä? Minä pyydän, minä rukoilemalla rukoilen teitä, antakaa minulle takaisin laillinen mieheni, vaikka vain sen tähden, että saisin sylkeä häntä silmille ja pitää hänen nimensä! Oh, herra maisteri, minä olen vihannut teitä kuin syntiä; ettekö tiedä, että teidän juuri sen tähden täytyy auttaa minua? Muistaakseni sanotaan niin katkismuksessa. Jos te autatte minua, rupean minä niin jumaliseksi kuin te suinkin saatatte toivoa; minä käyn joka pyhä kirkossa, minä teen hyvää köyhille. Mutta miten voin minä olla jumalinen, jos te ette auta minua?
— Neiti Durin, Herran ja Jumalan kanssa ei käy tinkiminen. Vain tien Hänen luoksensa minä voin osoittaa. Tulkaa uudelleen, kun tulette katuvaisin, murtunein sydämin.
— Vai niin. Oletteko te pappi, mitä? Mutta olisihan minun pitänyt jo tietää se: semmoisia te olette kaikki … ulkokultaisia kerskailijoita, viheliäisiä koronkiskureita! Missä hinnassa on syntien anteeksianto nykyjään? Saako sen kolmella ruplalla vai maksaako se ehkä koko pitäjän? Hahhahhaa, sellaisia te olette kaikki!
Ja hän lähti ivallisesti niiaten ja pilkkahymy huulillaan.
Stjernkors ei tuuminut kauan, vaan otti kävelykeppinsä ja lähti kappalaisen taloon. Siellä hän istui kolme tuntia kahden kesken kappalaisen, pastori Idegranin kanssa. Heidän keskustelustaan ei jälkimaailma tiedä. Ainoastaan nuoren papin murheellisesta muodosta hänen palatessaan kappalaisen luota saattoi päättää, että kaikki suorat sanat, kaikki liikuttavat kehoitukset olivat olleet turhaa vaivaa. Maailman viisauden palveluksessa harmaantunut mestari ei ota ojentuakseen totuutta ja oikeutta haaveksivan, Jumalan ja omantunnon käskyjä noudattavan nuorukaisen sanoista.
Kun Stjernkors palasi pappilaan, oli siellä sanantuoja kutsumassa häntä jahtimestari von Holbachin luo, joka oli viimeisillään. Ukon omatunto oli samalla kertaa saanut kolahduksen kuin hänen kylkiluunsakin. Toisena hetkenä hän vannoi perhanainsa ja saamariensa nimessä, että hän ajaisi joka ainoan papin h——ttiin, ja kohta sen jälkeen pyysi saada puhella Stjernkorsin kanssa, vain "saadakseen nauraa sille p—ulle vasten naamaa" ja todistaa, että kaikki jutut toisesta tämän jälkeisestä elämästä ovat vain paljasta ämmäin lorua. Sen kummallisen kutsun saatuaan Stjernkors lähti hänen luokseen, sillä olihan Herra monesti ennenkin siunannut hänen pakanainkäännytystyönsä juuri pahimmissa ja ilmeisimmissä, mutta useimmiten sentähden myöskin rehellisimmissä syntisissä.
Eikä hän pettynyt toiveissaan mitä von Holbach vanhuksenkaan tulee. Rakuuna oli ukossa syvälle juurtuneena ja teki alussa lujan tenän. Ensi vierailulla hän joutui raivoihinsa ja ajoi papin pois. Toisella kertaa hän nauroi, kiroili ja itki vuorotellen. Kolmannella kerralla ei kirous enää lähtenyt niin raikkaasti eikä ivanaurua enää kuulunut. Seuraavalla kerralla ukko tuumi, että kaikki ihmiset ovat roistoja Herramme edessä. Viidennellä käynnillä hän tunnusti itse olevansa pahin lurjus, ja kuudennella kerralla hän kuoli katuvaisena syntisenä, lujasti ja rehellisesti luottaen Kaikkivaltiaan armoon, jota hän oli niin monesti eläissään pilkannut ja herjannut.