Von Holbach vanhuksen loppu oli Erland Stjernkorsille suurin ja puhtain ilo, minkä hän siihen saakka oli saanut osakseen monesti katkerassa ja epäkiitollisessa taistelussaan, jota hän ihmissieluista kävi, ja sitä paitsi valtava herätys koko seurakunnalle. Kaikki olivat tunteneet ukon ilmeiseksi jumalankieltäjäksi ja kaiken uskonnon viholliseksi; hän oli ollut Aulangossa pakanuuden pääpappina ja kaikkien pilkkaajien esikuvana. Huhu hänen kristillisestä kuolemastaan järkytti kaikkia hänen tovereitaan ja matkijoitaan. Ei hyödyttänyt, että monikin sanoi säälivästi sitä vanhuuden heikkoudeksi ja tuskien pimittämän ymmärryksen syyksi. He eivät voineet salata itseltään, että siinä ilmeni korkeampi voima, jonka edessä uhmaileva ylpeys ja ihmisen sokea itsekkyys vaipuvat voimattomina omaan mitättömyyteensä.
Lukkari Talvinen, viinanpolttaja, joka oli väliaikaisesti erotettu virasta, tunsi siitä omassatunnossaan itsensä hyvin liikutetuksi ja selitti Stjernkorsille, että hän aikoi muuttua uudeksi ihmiseksi. Sitä kesti parahiksi seuraavaan viinanpolttoaikaan. Talvinen laski laskemistaan ja huomasi ehkä voivansa tulla toimeen lukkarin virattakin, jos hän ansaitsisi hyvin viinapannullansa, ja siinä sai hänen uusi elämänsä surullisen lopun.
Hänen vaimonsa sitä vastoin, ollen ahkera kirkossakävijä, oli jo kauan ollut valona seurakunnassa, olipa hän myöskin kiivaillut Aulangon pappilan jumalatonta elämää vastaan. Hän tuli Stjernkorsin luo näyttämään jumalisuuttansa, mutta sai hyvin vähän mielenylennystä pappilasta. Stjernkors käski hänen tarkemmin miettiä 2 Tim. 3:5-7, mutta se ei ollenkaan miellyttänyt hurskasta kirkossakävijää.
Lahkolaiset pettyivät yhtä pahasti, kun luulivat saavansa pappilasta kannatusta. He eivät sieltä löytäneet mistään mahtisanaa, ei kerettiläistuomiota; joka asiassa oli vain Jumalan sana elävänä muurina, jonka sisäpuolella mielipiteet vapaasti saattoivat liikkua, mutta jonka yli ne eivät voineet päästä. Kaikki, mitä Stjernkors teki, oli hengen ja voiman tekoa. Aikaisin aamusta aina myöhään iltaan oli pappilassa joukoittain neuvottomia, janoavia sieluja etsimässä vastausta elämän ja iankaikkisuuden kysymyksiin. Nuoren paimenen ei enää tarvinnut käydä etsimässä pakanoita; ne tulivat itse hänen luokseen, ja moni palasi uutena ihmisenä uuteen elämään. Ei koskaan ole kristillisyyden kuihtumaton elinvoima saanut kauniimpia voittoja tässä maassa. Kirkon lukuisien jäsenten keskelle kasvoi pieni, vahva sydän niistä, joilla elävä kristillisyys oli elon- ja sydämenasiana, ja niiden keskuudesta Stjernkors etsi näkymätöntä, pyhää, yhteistä kirkkoa, josta ulkonainen kirkko, tuo puutteellinen ihmistyö, on vain heikko, kaikkien maan vaiheiden mukaan vaihtuva muoto — tuota Jumalan kansaa, josta sanotaan: Katso, Jumalan valtakunta on teidän keskellänne!
34. NÄKYVÄINEN JA NÄKYMÄTÖN KIRKKO.
Kolmas vaalipäivä tuli. Se oli muuan sunnuntai huhtikuussa, leuto ja auringonpaisteinen, ilmassa leivot ja sää keväinen. Taaskin saarnasi lääninrovasti Ekhammar arvokkaasti ja säännöllisesti; taaskin istuutui hän jumalanpalveluksen päätyttyä kuoriin toimittamaan vaalia. Vahingosta oli viisastuttu; lattian tueksi oli pantu lujia hirsiä; ovet pidettiin auki; kyläkunnittain tultiin sisään äänestämään, mutta muu väki odotteli sillä aikaa ulkona. Nuo varokeinot näyttivät kuitenkin tarpeettomilta: viimeinen onnettomuus oli vielä liian vereksenä muistissa, jotta olisi ennen aikojaan tunkeuduttu esiin. Kolmas osa seurakuntaa oli jäänyt kokonaan tulematta peläten edellisten mellakoiden uusiintumista; läsnäolijat näyttivät unohtaneen entisen riitansa, ja vaali kävi hyvin hyvässä järjestyksessä, odottamattoman, melkein juhlallisen rauhallisesti.
Kaikesta näkyi, että edellisistä vaaleista saatu ankara muistutus oli sattunut hyvään maahan. Nekin muutamat, joiden vielä kuultiin äänestävän Idegrania, sanoivat nimen ilmeisesti häpeissään. Lysanderin puolustajat olivat menettäneet rohkeutensa. Kun äänet laskettiin yhteen, oli kaikkien kummastukseksi kappalainen Röding saanut kuudenkymmenenyhden, pastori Idegran kahdeksan ja kirkkoherra Lysander vain kolmen manttaalin huudot, lukuunottamatta semmoisissa tapauksissa aivan välttämättömästi asiaankuuluvia murto-osia.
Väki hajosi ääneti ja kummastuksissaan. Moni arveli sitä Luojan sallimukseksi. Yksin kapakatkin unohtivat vuodattaa viinakyyneleitään pastori Idegranin tappion johdosta.
Laamanni Åkerströmillä oli suuret päivälliset lääninrovasti Ekhammarin kunniaksi. Papit ja kaikki seudun arvohenkilöt olivat kutsutut; pastori Idegran vain oli jäänyt tulematta. Pastoriparan osakkeet olivat melkoisesti edenneet: rotat olivat luopuneet häviöön tuomitusta talosta. Kaikki olivat kääntyneet nousevaa aurinkoa kohti: Rödingin ylistäminen ja onnellinen vaali oli kaikilla puheenaiheena. Laamanninrouva oli kuullut, että Röding oli sivistynyt pappi ja miellyttävä seuramies; ja sitä ennustelmaa matki tietysti suurin osa vieraistakin. Jos puhe sattui kääntymään virkaheittoon suosikkiin, mainittiin häntä, siivoa, kunnon, kelpo Idegrania, jonkinlaisella säälillä, hän kun oli saanut niin paljon huolia; mutta ehkäpä ei aivan syyttäkään … ja paljon pahaa sitä saakin nykyjään kuulla … ja oli ihmeellistä, että Idegran oli ruvennut niin pahamaineisen ihmisen kuin mamseli Durinin pariin. Tiesihän koko maailma, että hän oli varastanut Ödmarkin tavaroita, ja — ja se oli hävyttömintä, mitä laamanninrouva oli milloinkaan kuullut.
Nyt oli toinen ääni kellossa; pastori Idegranin maallisina huolina olikin se, että neiti Durin ollen ahdingossa oikeuden edessä oli tunnustanut yhtä ja toista, mikä alkoi arveluttavasti pimittää Aulangon siihen asti mahtavan kappalaisen mainetta. Todistaa ei tosin vielä voitu mitään, ja sentähden ei Idegrania oltu saatu pois vaalilistasta; mutta niin kummallisia asioita tuli vähitellen ilmi, että vaihteleva yleisön mielipide, jota ensimmäisenä johti laamanninrouva, kääntyi häneen selin. Ja sillä kertaa oli yleisön mielipiteellä hyvä vainu.