Sillä joitakuita päiviä vaalin jälkeen tulivat todistukset Rågbergin taitavuuden avulla niin päteviksi, että oikeus julisti neiti Durinin velvolliseksi astumaan vankeuteen ja pastori Idegranin haastettavaksi oikeuteen epäiltynä osallisuudesta Ödmarkin omaisuuden varkauteen ja sitä paitsi petoksesta, väärennyksistä, laittomasta koronkiskomisesta ja luvattomasta viinanpoltosta. Mutta mamseli Durin, joka jo aikoja ennen oli muuttanut pois Åkerströmin luota, oli sinä päivänä "lähtenyt kävelemään", ja kun Idegranille mentiin antamaan haaste, saatiin tietää hänenkin "olevan matkalla". Nimismies lähetettiin heti liikkeelle, mutta niin paljon oli kelpo Idegran-paralla vielä ystäviä, että kaikki paikkakunnan poliisimiehet saatettiin harhateille, ja kumpikin syytetty oli teillä tietymättömillä. Vasta monta viikkoa myöhemmin saatiin kuulla, että kaksi sen ja sen näköistä henkilöä oli reessä öiseen aikaan lähtenyt jään yli Ahvenanmaalle päin jostakin rannalta, huolimatta rannikkolaisten varoituksista. Mutta samana yönä oli äkkiä noussut myrsky, sumu ja sade, merijää oli lähtenyt liikkeelle ja siinä, mihin muutamia tunteja aikaisemmin matkustajain reki oli kadonnut pimeään, kohosi seuraavana aamuna vaahtoisena meri.
Ahvenanmaalta haettiin heitä kaikkialta. Kukaan ei tiennyt mitään pakolaisista; eikä kukaan saanut sittemminkään mitään vihiä heidän kohtalostaan eikä myöskään kalliista hinnasta palkatun kyytimiehen kohtalosta. Molemmat syytetyt olivat viime aikoina olleet verivihollisia keskenään, ja kuitenkin näytti siltä kuin yhteinen vaara olisi saattanut heidät pakenemalla etsimään turvaa. Kun Idegranin omaisuus otettiin takavarikkoon, huomattiin, että kassakirstu ja kaikki hänen kalleutensa olivat poissa. Hänen reessänsä mahtoi olla raskas kuorma. Moni ajatteli silloin Ödmarkin onnettomia, pahoinpideltyjä lapsia. Raamatun sanat olivat harvinaisella tavalla, aivan kirjaimellisesti käyneet toteen pakolaisiin nähden. He olivat "pahentaneet pieniä", jotka ovat Jumalan valtakunnan omia, mammonan myllynkivi ripustettiin heidän kaulaansa ja heidät upotettiin meren syvyyteen.
Monta Idegranin saatavista julistettiin laittomana mitättömäksi. Aulanko hengitti vapaammin, kun tuo raskas taakka vieritettiin sen hartioilta. Oikeus tuomitsi Allfrida Ödmarkille sekä mustalaiselta talteen otetut kalleudet, joiden joukossa oli lipas täynnä jalokivikoristeita että melkoisen korvauksen Idegranin monista maatiloista, joita pastori ei ollut saanut mukaansa viedyksi. Allfridasta tuli rikas; mutta hänellä oli muuta ajateltavaa.
Hän oli Turusta palatessaan kokeneempi ja vähemmän haaveksiva kuin sinne mennessään, mutta sydämensä puolesta pysyi hän lapsena. Hän kävi Stjernkorsin rippikoulua. Kuten nuorta koivua keväällä kostuttaa toukokuun sade, aurinko lämmittää sen hentoja oksia, lempeät tuulet hyväilevät sen solakkaa vartta, vaaleanvihreät lehdet puhkeavat kaikkialla sen ensimmäisinä viattoman kukoistuksen päivinä, niin imi Allfrida Ödmarkin sielu Jumalan sanan, ikuisen valon lähteen mehua. Hän ei oppinut mitään läksyn tavoin, hän tiesi Jumalan rakkauden, hän eli siinä. Jotakin tuosta salaperäisestä yhteydestä toisen maailman kanssa oli hänessä yhä vielä jäljellä; mutta hänen äitinsä henki oli väistynyt pois mahtavamman tieltä: hän eli Jumalassa. Hän oli onnellinen, iloinen ja nöyrä. Hänen opettajansa olisi tahtonut, että hän olisi ollut vähemmän hellä, vähemmän haaveksiva, mutta hänellä ei ollut rohkeutta pudistaa perhostomua hänen sielunsa siivistä. Hän tyytyi siihen, että oli saanut karkoitetuksi epäjumalat ja asetetuksi ainoan, kaikkivaltiaan Jumalan Hänen valtaistuimelleen ihmissydämeen.
— Saadaanpas nähdä, hän nai tytön; kaikki on valmiiksi harkittu, Allfrida on rikas ja ottaa hänet avosylin, kuiskaili rouva Åkerström uskotuilleen.
Mutta Stjernkorskin sai muuta ajattelemista. Hänet kutsuttiin vastaamaan kaikenlaisiin vaikeisiin kanteisiin, jotka olivat maininkeja Idegranin salaisesta toiminnasta, sillä se viekas herra käytti aina muita asioillaan. Stjernkorsin syytettiin käyneen riettaitten ihmisten, "puplikaanien ja syntisten" luona, joten hän oli alentanut papillista arvoaan — ottaneen paljon pahantekijöitä vastaan pappilassa — levittäneen lahkolaisuutta, uskonvimmaa, jesuiittain oppia pitäjään — estäneen uuden kirkon rakentamista ja siten aiheuttaneen vaalien aikana tapahtuneen onnettomuuden — särkeneen siinä tilaisuudessa yleiseksi pahennukseksi kirkon ikkunan ja olleen ensimmäisenä iskemässä kirveellä kirkon ovea — laulaneen hyvin sopimattomalla tavalla virren kirkon portailla humalaisparvessa — olleen samalla kertaa tappelussa osallisena — sekaantuneen kirkkoherran vaaliin ja keränneen ääniä Lysanderille jne., jne. Useimmat noista syytöksistä huomattiin kyllä kohtuuttomiksi taikka mahdottomiksi todistaa, mutta — "ni en reste toujours quelque chose" — kaikesta jäi kuitenkin jäljelle merkki, rauhanhäiritsemiseen ja kirkonpahennukseen viittaava merkki. Olipa siinä — mikä oli pahempaa — vielä omapäisen innon, varomattoman, yltiöpäisen kirkollisten asiain käsityksen, jopa tuon levottoman uhmailevan ajanhengenkin leima, josta tohtori Ekhammar oli nuorta sielunpaimenta moittinut. Seurauksena siitä kaikesta oli, että Stjernkors sai ankarat nuhteet ja että hänet määrättiin hoitamaan pientä kappalaisen virkaa lääninrovasti, tohtori Ekhammarin tarkan valvonnan alaisena.
Sattumalta tuli uusi kirkkoherra Röding juuri samaan aikaan ottamaan virkaansa vastaan. Hän toimitti, että Stjernkors kuitenkin sai päättää rippikoulunsa ja auttaa häntä ensi viikkoina. Hurskas Röding, joka oli niin odottamatta ja vastoin tahtoaan joutunut pois rakkaiden kapakalojensa ja ahvenanmaalaistensa luota, tunsi Aulangossa olevansa kuin kuohuvassa koskessa ja oli sentähden hyvin kiitollinen, kun sai ensimmäiseksi auttajakseen semmoisen miehen, joka tunsi paikan niin hyvin kuin Stjernkors. Nuo kaksi sopivat yhteen kuin laki ja evankeliumi, kuin Luther ja Melanchton. Stjernkorsilla oli paljon oppimista lempeästä, hiljaisesta, nöyrästä, paljon hengellisesti kokeneesta Herran apostolista. Röding puolestaan tarvitsi avukseen Stjernkorsin säikkymättömän, pontevan toimeliaisuuden kovien muurien murtamisessa ja monen vaskihaarniskaisen omantunnon voittamisessa, joihin lakkaamatta kasvoi vertavuotavista haavoista aina uudet krokotiilinsuomukset. Muutamassa viikossa he oppivat rakastamaan toisiansa kuin isä ja poika, ja heidän yhteinen toimintansa levitti Jumalan valtakuntaa ihmeellisen menestyksellisesti.
Helluntaipäivänä piti Stjernkorsin erota seurakunnasta, ja samana päivänä pääsivät hänen rippilapsensa Herran ehtoolliselle. Vanha kirkko oli taaskin joutumaisillaan ihmisjoukkojen ruhjottavaksi, mutta osa väkeä jäi ulkopuolelle, sillä saarnaajan innokas ääni kuului selvästi avonaisista ovista. Rouva Åkerström itkeskeli koko ajan; patruuna Arvelin niisti lakkaamatta nenäänsä; hänen kelpo rouvansa mietiskeli, mitä hän valmistaisi päivällisten jälkiruoaksi. Jacquette von Holbach istui surupuvussa muistamatta ainoatakaan sukkeluutta ja odotteli kruununvouti Rågbergin ja sisarensa, Marguerite Melanien kuulutusta. Ontuva, pieni herra, jossa oli vain luuta ja nahkaa ja punainen poskiparta sekä kaulassa kovaksi tärkätty kaulahuivi, tuli viimeisten joukossa ja katseli ihastuneena toivorikasta Perpetua Arvelinia. Mies oli käräjäkirjuri Krankenhaus, joka haeskeli parempaa tointa, kun hän kosittuaan henkikirjurin virkaa oli saanut rukkaset senaatilta.
Eräässä nurkassa istui kyyristyneenä muuan mustatukkainen olento milloin irvistellen, milloin nyyhkyttäen. Hän oli hänkin ollut osallisena ensimmäisessä pastorin vaalissa; puoliväkisin oli hänet sitten vedetty rippikouluun, ja siellä hän oli kerran saanut jonkinlaisen käsityksen uskonnosta. Tosin ei hänen vielä voitu antaa käydä ehtoollisella, mutta hänen toivottiin seuraavalla kerralla pääsevän. Hän oli Joosua-mustalainen.
Stjernkors saarnasi. Hänellä oli kaunis ja rikas teksti, ja hän selitti sen salamoivan voimakkaasti. Hän puhui Pyhän Hengen vaikutuksesta läpi aikakausien ja miten Vapahtajan ennustukset vielä joka päivä käyvät toteen. Hän puhui ihmishengen pitkästä maailmassa suoritettavasta työstä, sen omasta pimeydestä ja voimattomuudesta, siitä, miten se hapuilee kohti luonnollista valoa, sen jaloudesta ja ihanuudesta, kun Jumalan Henki sen valaisee ja saattaa jälleen Jumalan kuvaksi. Hän puhui Hengen työstä Aulangossa — miten vähän aikaa takaperin vielä monet tuhannet olivat synkän, hengellisen pimeyden kahleissa ja palvelivat epäjumalia, mutta miten Jumalan Henki sitten oli herättänyt monta heistä kuolemasta elämään ja miten kaikkien niiden pitäisi koko elämällään ylistää Herraa ja rukoilla veljiensä puolesta. Hän tunnusti, ettei hänellä itsellään ollut muuta kuin syntiä ja heikkoutta kannettavana Herransa eteen, joka oli hänet kutsunut paimeneksi, mutta se oli ollut hänellekin opiksi ja siunaukseksi. Lopuksi hän puhui tavalliset sanat rippilapsille. Mutta kun hänen katseensa kohtasi erään kuorissa olevista nuorista, valkopukuisista tytöistä — valkopukuisista, sillä valkoisissa he olivat, kuten ainakin elämänsä suurimpana riemujuhlana, eikä surun mustissa pukimissa, kuten nykyinen tapa töykeästi määrää — silloin petti hänen äänensä ensi kerran. Erland Stjernkors oli käytännöllinen, vakava sanan palvelija, ei mikään haaveksija, mutta kuitenkin hänestä tuntui, kuin loistava serafi olisi laskeutunut alas kuoriin ja katsellut kirkastunein kasvoin häntä silmiin…