Koko lujan tahtonsa voimalla koki hän riistäytyä tuon mielikuvan vallasta, mutta turhaan. Epäjumalat, joita vastaan hän oli kauan ja voitollisesti taistellut, kostivat viime hetkenä tappionsa ja vangitsivat hänet saattaen hänet synnillisesti jumaloimaan kuolevaista olentoa. Tuskin hän saattoi vapisevalla äänellä rukoilla tavalliset rukoukset saarnan jälkeen, ja sitten hän astui syvälle nöyryytettynä alas saarnastuolista, sanomatta sanaakaan jäähyväisiksi seurakunnalle.
Mutta sitä ei tarvittukaan. Kaikki hänen ympärillään heltyi kyyneliin. Hän sai aikaa rauhoittua ja jakoi kirkkoherran rinnalla ehtoollista. Kaikki nuoret itkivät, paitsi Allfrida. Miksi hän olisikaan itkenyt? Olihan hänen kotinsa Jumalan valtakunnassa, siinähän hän oli alati eikä vain haihtuvien tunteiden, kuivuvien kyynelten liikuttavana juhlahetkenä. Hän ei voinut itkeä, vaan ainoastaan kiittää ja kunnioittaa.
Iltapäivällä Erland Stjernkors lähti Aulangosta. Hän oli kieltäytynyt ottamasta vastaan mitään kiitollisuuden- tai kunnianosoituksia. Mutta hän ei kuitenkaan saattanut estää sitä, että sadoittain ihmisiä kokoontui pappilan ympärille ottamaan häneltä jäähyväisiä. Niiden joukosta hän tunsi Sammen Simon, Lukku-Liisan ja monta muuta, jotka suuri Henki oli hänen, heikon aseensa, avulla pelastanut turmiosta. Hän puristi heidän kättään ja istuutui kieseihin uskollisen, vanhan Milenia-tädin kanssa, joka lähti hänen mukanaan, kun he molemmat yhteisesti olivat uskoneet lemmikkinsä Allfridan hänen holhoojansa, kruununvouti Rågbergin huomaan. Kieseissä seisoi takana Joosua.
Viime hetkeen asti viipyi ajoneuvojen vaiheilla kaksi nuorta naista, ensimmäiset, jotka Stjernkors Aulangossa saattoi valon tielle: Allfrida Ödmark ja Loa Åkerström.
Ja hän lähti, paneteltuna ja epäiltynä, mutta siunauksesta rikkaampana kuin moni muu sanan palvelija lähtee seurakunnastaan. Saammekohan toiste vielä kuulla jotakin hänen vastaisista vaiheistaan? Ehkä tai ehkäpä emme. Ei se ole mitään, joka kylvää, eikä se, joka kastelee; Jumala yksin kasvun antaa. Hän yksin tietää, missä tämän ulkonaisen, inhimillisesti puutteellisen, muodonmuutosten alaisen kirkon keskuudessa yhteinen, pyhä, näkymätön kirkko piilee Herran tulemisen päivään asti.
MIRABEAU TÄTI
1. TÄTINI JA MINÄ.
Constancelle.
Niin, Constancelle. Ei mitään muuta, ei enempää eikä vähempää. Ei "hyvälle", "parhaalle", "kaivatulle ja rakastetulle" Constancelle, vaan Constancelle ihan semmoisenaan. Minä olen tyytyväinen häneen, enkä toivo mitään muuta.
No niin, olethan sinä uskollinen, olet vaitelias, sinä saat kuulla kaikki.