Sama menneiden aikojen heijastus näkyy Mirabeau tädin koko olennosta ja ympäristöstä. Hän noudattaa niin tarkoin seuraelämän sääntöjä, että hän pitäisi suurena loukkauksena, jos kukaan hänen sukulaisistaan unohtaisi asiaankuuluvan kädellesuutelemisen aamulla tervehtiessään tai laiminlöisi yhtä kunnioittavasti toivottaa hyvää yötä illallisen jälkeen. Hän ei varmaankaan ole elämässään unohtanut ainoatakaan velvollisuusvierailua tai syntymäpäiväonnentoivotusta, ja sentähden hän vaatii, että kaikkien muiden pitäisi olla yhtä huomaavaisia. Hän katsoisi sitä seurustelutaidon puutteeksi, jos joku olisi pukeutumatta erityiseen päivällispukuun, vaikkapa ei olisikaan yhtään vierasta päivällispöydässä. Hänen palvelijansa eivät koskaan tule näkyville, ellei joka ikinen rihma heidän puvussaan — olin vähällä sanoa univormussaan — ole aivan niin kuin hän on määrännyt; tosin ei käytetä enää tekotukkaa ja tykkimyssyjä, kuten ennen lienee ollut naurettavana tapana Ristipellossa, mutta aina pitää kamaripalvelijalla olla hännystakki, tukka voideltuna ja hansikkaat kädessä, samoin kuin kamarineideilläkin aina valkoinen myssy, esiliina ja hienoksi kiilloitettu kaulus. Minua melkein säälittää, että täti itse kuluttaa aina yhden tai kaksi tuntia aamuisin pukeutumiseen; ei sentähden, että hän nyt enää käyttäisi punamaalia tai hiusväriä, vaan siitä syystä, että joka ainoan hiuksen noista kunnioitusta herättävistä harmaista hapsista pitää olla aamupuvun alla aivan määrätyssä järjestyksessä eikä toisin. Kello kahteentoista asti päivällä hän pysyy näkymättömissä muilta, paitsi ruotsalaiselta emännöitsijältä Malla Södergrenilta ja ranskalaiselta kamarineidiltään Lisette Minonilta. Säännöllisesti kello kahdeltatoista juodaan suklaata ja kahvia kylmän aamiaisen lisäksi, kello viisi syödään päivällinen, kello kahdeksalta juodaan teetä, mutta sen jälkeen on tädillä tapana valvoa kauan. Hän pelaa pasianssia, milloin on yksin, ja puhuu mielellään entisistä ajoista, milloin hänellä on vieraita. Kun puoliyö alkaa lähestyä, unohtuu aika Mirabeau tädiltä kokonaan; silloin hän on uudelleen nuori, silloin tulvivat kaikki muistojen lähteet mitä vilkkaimmaksi, miellyttävimmäksi keskusteluksi, ja me iltauniset pikkuporvarit olemme epätoivoisen urhoollisesti taistelleet haukotuksia vastaan, kunnes isä vihdoin sanoo keskustelulle jäähyväiset liian selvästi kuuluvin nenä-äänin — joka merkki tavallisesti saattaa rakkaan tätini takaisin jokapäiväiseen nykyaikaan. Voi, hän antaa kaiken anteeksi, hän antaa anteeksi meille senkin, mutta en koskaan unohda, miten ruhtinaallisin ilmein hän silloin, kärsiessään sellaisen tappion, sanoo kohteliaasti meille: mais vous êtes fatigués; allons, mes enfants, dormez bien![25]
Hänen tuli kasvattaa minua.
2. LYHYT KERTOMUS MYÖHEMMÄSTÄ KASVATUKSESTANI.
Niin, minä puhun vain lyhyesti tästä kiusallisesta aineesta, joka on pelkkää nöyryytystä nuorelle oman arvonsa tuntevalle (oikeammin: itserakkaalle). Miten vanha, köyryselkäinen mummo, jonka mielipiteet olivat niin vanhentuneita ja elämäntavat turhantarkkoja, — kuten voitaisiin arvella — saattoi olla kaikissa muissa asioissa mitä rakastettavin ja miellyttävin ihminen, osasipa lisäksi vielä saada järkeä yltiöpäisen, itsekkään ja teeskentelevän viisitoistavuotiaan hupakon päähän, se olisi minulle ja monelle muullekin arvoitus, jollei olisi opittu erottamaan entisen ajan ulkokuorta inhimillisestä ytimestä: viisaudesta ja hellästä, kaikkia eläviä olentoja kohtaan osanottoa tuntevasta ihmissydämestä. Mutta olenhan unohtanut kokonaan, että sinua luultavasti kummastuttaa, miten kuuluisa Mirabeau nimi on joutunut Hämeeseen. Tässä selitys.
Jo silloin, kun vielä olin lapsi, herätti muuan tädin vierashuoneessa oleva taulu erikoista huomiotani. Se oli jotenkin suuri, nykyään varmaankin harvinainen vaskipiirros, Kustaan aikaisiin kauniisiin, kullattuihin soikeihin kehyksiin pantu, ja kuvasi hyvin arvokkaan näköistä herraa, jolla oli suuri tekotukka, pitsinen kaulaliina, leveä, käännetty kaulus, pitsikalvokkaat ja samettitakki; kuvan alle oli siroin kiemuroin piirretty: Henri-Gabriel Riquetti, Comte de Mirabeau.[26] Minä tavailin tuota tuntematonta nimeä, ja minun lapselliseen päähäni pälkähti, ettei herra, jonka kuvalla oli niin huomattava paikka vierashuoneessa, suinkaan saattanut olla kukaan muu kuin tätini miesvainaja. Sen keksinnön ilmoitin isälleni, se huvitti häntä, ja siitä alkaen oli vanha rouva tietämättänsä kaikkien meidän kesken Mirabeau täti. Monta vuotta myöhemmin tutustuin Ranskan vallankumouksen historiassa uudelleen tuohon maailmankuuluun nimeen, ja silloin alkoi taulu kiinnittää mieltäni toisella tavoin. Ehdottomasti tunsin aina ruumistani värisyttävän, kun katselin tuota mahtavaa jättiläispäätä syvine kasvopoimuineen, sen suuria, uhmaisia silmiä, paksua nenää ja tuuheita kulmakarvoja, sen leukaa, joka oli kuin lanttu, ja leveätä suuta, joka näytti tahtovan kerrallaan niellä koko maailman herkut ja ilkkua kaikille sen ylhäisyyksille. Se oli merkillinen pää. Lapsena minä pelkäsin sitä, vanhempana etsin siitä neroa, mutta huomasin vain himokkuutta. Minusta tuntui kuin hirveä, samalla kertaa väsynyt ja velttoutunut, väkivaltainen ja verinen aikakausi olisi katsellut minua noista imartelevista ja ivallisista silmistä, jotka olivat puoleksi kuin harakan, puoleksi kuin korppikotkan silmät.
Minun kasvatukseni Muistossa alkoi jo aivan ensi päivänä, kun sinne saavuin. Minä odotin kaikkia lemmikin etuoikeuksia ja valmistauduin siis olemaan hyvin tottelevainen ja huomaavainen tädin läsnäollessa, mutta väliaikoina sen sijaan sitä vallattomampi. Voi, minä en aavistanut, että valpassilmäinen Argus odotti minua, eikä ollut päästävä minua hetkeksikään näkyvistään. Se hirveä vartija oli rouva Claire, tädin uusi seuranainen Lausannesta, upseerin leski, hieman yli kolmenkymmenen ikäinen. Aina, jopa päivällisillä ja iltahetkinäkin, jolloin olin tädin luona, oli rouva Claire alati läheisyydessäni; minä nukuin hänen huoneessaan, harjoitin hänen johdollaan laskentoa, luin historiaa ja kieliä ja opettelin soittamaan, ja hän saattoi minua kävelyilläkin sekä hevosmatkoilla, milloin ajoimme tai ratsastimme. Kaikki tunnit, koko päivä oli edeltäkäsin tarkoin jaettu, osa työhön, osa virkistykseen. Ei silmänräpäystäkään vapautta, ei mitään muuta vapaata kuin kapinalliset ajatukseni. Voi, se oli pahempaa kuin pakkopaita. Kotona minä, teeskentelijä, olin tuntenut olevani kahleissa, kun äitini ohjasi tai isäni opetti minua; minä olin ollut kissanpoika, jota oli opetettu hyppäämään kepin yli, mutta joka heti sen jälkeen tempaa pöydältä liinan alas ja sen mukana kukka-astiat. Mutta tädin luona annettiin minulle kerä ja sanottiin: leiki, pikkuiseni, leiki tällä matolla, mutta muualle et saa mennä, ja muista, että kaksi tai neljä silmää vartioi sinua lakkaamatta!
Minä olin onneton, epätoivoissani, raivosin itsekseni ja mietiskelin pakoa. Kerran ajattelin ratsastusretkellä poiketa ensimmäiselle sivutielle, mikä eteeni sattuisi, ja ajaa karauttaa pois alituisen vartijani rouva Clairen luota. Toisen kerran ajattelin lahjoa tallirengin, valjastuttaa keveät kiesit kello kahden aikaan aamulla ja kadota jättämättä jälkeen muuta kuin hyvin ylpeän, mutta kohteliaan paperilapun, jossa kiittäisin tätiä hänen hyvistä aikeistaan ja selittäisin, että olin kyllin vanha itsekin pitämään huolta itsestäni. Kolmannen kerran, eräänä kauheana hetkenä, ajattelin syöksyä kalliolta alas Mallasveteen — olihan Ofeliakin hypännyt virtaan, olihan Saphokin heittäytynyt kalliolta mereen. Onneksi harkitsin asiaa ensin hieman tarkemmin ja huomasin Mallasveden liian syväksi, tallirengin vaikeaksi lahjoa ja Polle päistärikkoni liian tasaiseksi luonteeltaan laukkaamaan karkulaisineen pakoon koko Muiston väkeä, joka arvattavasti olisi lähtenyt ajamaan minua takaa. Paosta ei tullut mitään, minä jäin paikoilleni ja aloin ajatella myrkkyä. Opiumi esimerkiksi? Vai hiilihäkäkö? Se herättää huomiota. Mutta kukapa minua itkisi? Vanhempani lohduttaisivat mieltään sillä, että heillä on Frits ja Sigrid; täti oli jo kokenut elämässään niin paljon kaikenlaista, että hän kyllä pian tyyntyisi; rouva Claire olisi ehkä mielissään huomatessaan kiusanneensa minut kuoliaaksi. Ei … harkitaanpas vielä vähän, ennenkuin ajattelemme myrkkyä.
Muutamia viikkoja kului, ja semmoisia ajatuksia muistui yhä harvemmin mieleen. Minä aloin tottua säännölliseen päiväjärjestykseen, eikä se enää tuntunut niin yksitoikkoiselta. Rouva Claire kertoi hyvin ja selitti tarkasti; hänen opetustaan saattoi sietää. Retkeilyt olivat hupaisia; me kävimme talonpoikaistuvissa ja nuorta Allan Hagertia tervehtimässä Ristipellossa; me jakelimme kirjoja ja lääkkeitä, annoimme makeisia lapsille ja saimme paljon ystäviä. Illat tulivat — melkein hävettää sen tunnustaminen — mielenkiintoisiksi. Rouva Claire luki silloin tädille ääneen; luettavana oli kaikkien maiden parhaita kirjallisia tuotteita, milloin runoutta, milloin suorasanaista, ja tavallisesti oli niiden seuralaisena sukkelia pikku juttuja tai valaisevia huomautuksia. Minusta alkoi oloni tuntua hyvin siedettävältä. Opiumi ja häkä eivät enää kiusanneet kapinallista mielikuvitustani.
Sen kaiken lisäksi vallitsi siellä rauhallisuus, jommoista en koskaan ollut tuntenut kotonani. Minä huomasin, että vaikka täti oli tavoissaan niin järkähtämätön ja säännöllinen, hän kuitenkin osasi olla sanomattoman hyväkin. Ja rouva Claire — minähän sanoin häntä ensin epätoivoissani Argukseksi; niin, Constance, jos suojelusenkeli, joka johdattaa villiytynyttä lasta oikealle tielle, ansaitsee sen herjausnimen, niin oli rouva Clairekin Argus. En ole koskaan nähnyt toista, jonka koko olemuksessa olisi vallinnut sellainen kuvaamaton tyyneys kuin hänessä. Hänen viisaat, kirkkaat, ruskeat silmänsä näyttivät katsovan asiain perustuksiin asti, suoraan ihmissydämiin, mutta tutkistelematta, levottomuutta herättämättä, niinkuin päivä katsoo kaikkiin puolipimeän huoneen soppiin. Hänen tyyneytensä oli suorastaan suurenmoinen. Täti uskoi sallimukseen suuriakaan välittämättä katkismuksesta, ja minä olin saanut sellaisen käsityksen kristillisyydestä, että tulee olla harras kirkossa tai hautajaisissa. Sitä vastoin oli rouva Claire, vaikka hän olikin reformeerattu, käsittänyt nuo asiat elinkysymyksiksi, jotka liittyvät jokaiseen olemisemme kohtaan ja joita paitsi ei mitään todellista rauhaa eikä todellista onnea voi olla maan päällä. Täti eli vain menneiden aikojen muistoista ja minä uneksin tulevaisuudestani, kun taas rouva Claire oli kohonnut sille korkealle kannalle, missä entisyys, nykyisyys ja tulevaisuus sulavat yhteen kirkkaaksi, kohtaloontyytyväksi ja kuitenkin toivorikkaaksi käsitykseksi elämästä. Hän oli luonteeltaan käytännöllinen, oli todellisuus itse, mutta jalostuneena — puolipäivä korkealla aamu- ja iltaruskon välillä.
Semmoista vaikutusta minä juuri tarvitsinkin. Minua ympäröivä rauhallisuus, säännöllisyys, jota minä alussa niin suuresti kammoksuin, työ, joka ensin tuntui niin vastenmieliseltä, tätini hyvyys, joka osasi tehdä moitteenkin helläksi, rouva Clairen äänetön, hiljainen, melkein surullinen katse, jonka hän loi minuun, kun tein jotakin pahaa, ja hänen kärsivällinen tapansa — kuten apostoli sanoo — "voittaa paha hyvällä", kaikki se vaikutti minuun hyvästi ja sai minut ensin häpeämään, sitten miettimään ja vihdoin koettamaan tulla runsaan hyvyyden arvoiseksi. Hän opetti minut vilpittömäksi, miettiminen opetti minut katumaan, rakkaus ja kiitollisuus saivat aikaan muut muutokset. Luottamus kasvoi ja luottamuksen mukana vapaus. Ihmeekseni huomasin, etten ollutkaan niin sääntöjen, valvonnan ja vakoilun alainen kuin alussa olin kuvitellut. Eikä kuitenkaan ollut mitään muuttunut jokapäiväisessä elämässäni. Mieleeni muistui, ettei minua koskaan ollutkaan kielletty vapaasti liikkumasta mieleni mukaan muulloin, paitsi työhetkinä. Ei edes kevyttä lukemista ollut tarvinnut tarkastaa, paitsi ehkä sanomalehtien novelleja, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei koko talossa ollut ainoatakaan huonoa kirjaa. Mikä minusta alussa näytti mitä pahimmalta pakolta, se olikin vain talon tapa, jota jokaisen oli seurattava.