Niin kului vuosi ja kaksikin, ja minä tulin yhä tyytyväisemmäksi. Minut oli palautettu eksyttävästä sumusta päivän valoon, mahdollisimman kiihkeistä haaveiluista todellisuuteen, minun itsenikään tietämättä, miten se tapahtui. Voi, Constance, älä silti luule minusta tulleen mitään hyveen esikuvaa. Päinvastoin kummittelevat vielä vanhat, pahat tavat ja hullut mielikuvat useinkin pääparassani, ja sinä löydät niistä hyvinkin selviä merkkejä seuraavassa osassa tunnustustani; mutta erotus on, että minä nyt yllätän ne kuin varkaat kukkatarhasta ja koetan niitä kaikin tavoin kurittaa, vaikkei se aina onnistukaan. Se rauhoittaa minua kuitenkin eräässä suhteessa: jonkin aikaa pelkäsin näet tulevani liian aikaisin vanhahtavaksi noiden ymmärtäväisten ihmisten seurassa, mutta nyt huomaankin, että vielä on entistä hulluttelijaa säilynyt tarpeeksi kaikkien opetusten ja hyvien aikomusten takana.
Kuukausi kolmatta vuotta oli sillä tavoin kulunut tädin kotona, kun minä hänen siunauksensa saattamana matkustin takaisin vanhempieni luo. Minusta tuntui kuin olisin ollut ruma toukka ja Muisto minun perhoskoteloni. Älä ollenkaan naura, Constance! En minä vieläkään katso olevani likimainkaan täysikasvuinen perhonen, mutta varmaa on vain, että minä olen muuttunut. Tämä oli kertomus "Elisestä tai täydellisestä naisesta"; nyt seuraa toinen "Robertista tai semmoisesta miehestä kuin miehen tulee olla".
3. SUOMEN ENSIMMÄINEN RAUTATIE.
Maaliskuussa 1862 tapahtui ennen kuulumatonta maassa, missä ihmisiä asui niin harvassa ja niin toisistaan erossa, että ainoastaan ylioppilaat, kadetit, kirjeenkantajat ja merimiehet saattoivat kerskata useammin kuin kerran elämässään nähneensä muita seutuja ja muita ihmisiä kuin ne, joiden parissa olivat kasvaneet, ja missä jokaista matkaa sitä ennen oli pidetty hyvin tavattomana ja tärkeänä tapauksena, johon tarvittiin pitkällisiä valmistuksia ja ponteva päätös, sillä täytyihän silloin miettiä sen seitsemänkin välttämätöntä asiaa, tarkoittivatpa nämä sitten itse liikkumista tai mukavuutta.
Maaliskuun 17 päivänä 1862 siirrettiin tämä avara maa kaikkine erämaineen äkkiä rohkealla hyppäyksellä muinaisuudesta nykyisyyteen — samanlaisella hyppäyksellä, jollaisen koko meidän maanosamme oli tehnyt pari kolme vuosikymmentä ennen meitä. Sinä päivänä työnnettiin maailman melkein hitain kansa, joka tarvitsee unesta selvitäkseen vuosisatoja, yhdessä silmänräpäyksessä kuukausia pitkistä arvelemisista minuutin täsmällisyyteen. Sinä päivänä katosivat etäisyydet, arvelemiset, virstanpatsaat, kyytirattaat, ruoskat, mäet, veräjät ja lautat kaikkine kestikievareineen, päiväkirjoineen, kyytipoikineen ja hevosineen ainakin yhden maamatkan näkyviltä, ja vaikka ne kaikki jäivätkin vielä muihin teihin nähden entiselleen, niin olivat ne enää tuommoisena voitettuna kantana vain, jonka ohi aika ennemmin tai myöhemmin on livahtava. Tuo maaliskuun 17:s päivä oli merkillinen päivä, oikea vuosisataispäivä, entisyyden ja nykyisyyden vaihdos, Suomen Matin jättiläisharppaus eteenpäin ajan hämärään ilmaan. Kylläpä Matti sinä päivänä näytti kummastuneelta! Silloin liehui lippuja, silloin kaikui "eläköön"-huutoja, silloin ärjyi uusia hirviöitä metsien yksinäisyydessä; silloin — niin, silloin avattiin ja vihittiin Suomen ensimmäinen, Helsingin ja Hämeenlinnan välinen rautatie!
Minä en aio kuvailla sitä päivää: riittäköön, että se on koittanut ja tuottanut toisia päiviä edistyshyppäyksineen. Me, jotka olimme äskettäin muuttaneet pääkaupunkiin emmekä siis saaneet lähteä matkalle ensimmäisessä junassa, palasimme asemalta ihmetellen, iloiten ja tulevaisuutta odotellen. Ei edes isänikään, joka lukeutui rautatien jyrkimpiin vastustajiin, eikä äitini, joka ennusti mitä hirveimpiä onnettomuuksia tuommoisesta uudesta kulkuneuvosta, olleet voineet hillitä uteliaisuuttansa, vaan olivat hekin katsomassa ihmettä, ja kun näin vanhan kunnon isäni seisovan siinä paljain päin, niinkuin kaikki muutkin, "Maamme"-laulua laulettaessa ja ajan vallattomain tuulten liehuttavan leikillisesti hänen harmaita hapsiaan, hymyilin itsekseni ja ajattelin: odotas, ukko, kylläpähän vielä kerran mielesi muutat!
Hiljakseen menimme kuitenkin siitä kotiin, häpesimme hiukan uteliaisuuttamme, luimme sanomalehtien selonteot rautatiestä, tutkimme asiaa kaikilta puolin, jouduimme silloin tällöin riitaan tuon uuden matkustamistavan ihailijoiden kanssa, kyllästyimme vähitellen lakkaamattomaan samasta tapauksesta puhelemiseen ja annoimme sen olla tosiasiana, mitä ei kuitenkaan käynyt enää muuttaminen. Kuukausi kului, kesä tuli ja taipumaton lääkäri lähetti meidät isän luuvalon tähden kylpymatkalle Visbyhyn. Tuollainen oli aina vähän vaivalloista; äiti sanoi, että me hyvin luultavasti palaisimme jossakin tulipalossa tai päättäisimme päivämme Ahvenanmeressä, mutta matka kävi hyvin. Visby oli viehättävä, luuvalo väheni, ja me palasimme onnellisina toivoen saavamme viettää talven rauhassa. Silloin saimme marraskuun alussa Mirabeau tädiltä kutsun tulla joulunpyhiksi Muistoon. Hänen ikäisensä päivät ovat luetut, kirjoitti hän. Kun hän ei saanut meitä luoksensa kesäksi, toivoi hän meidän suovan hänelle sen ilon, että hän saisi syleillä meitä viimeisenä jouluna, minkä hän luultavasti olisi enää elävien ilmoilla.
Mitä meidän oli vastattava? Vanhempani olisivat kaikin mokomin tahtoneet päästä uudesta matkasta niin vaivalloiseen vuodenaikaan, mutta eipä juuri käynyt loukkaaminen kiellolla rakasta ja jotenkin arkatuntoista tätiä, jonka perijäksikin vielä lisäksi oli toivo päästä, ja pienokaiset, Frits ja Sigrid, yhtyivät niin innokkaasti minun rukouksiini, että hallitsevien valtojen täytyi vihdoin suostua. Päätös tehtiin kuitenkin sillä varmalla ja järkähtämättömällä ehdolla, ettemme panisi kallista henkeämme alttiiksi rautatien vaaroille.
Marraskuussa satoi lunta, ja me iloitsimme jo hyvästä rekikelistä. Mutta Antti — tuo ilkeä Antti, joka niin usein viskelee räntää onnellisten joulumatkustajien tielle — noudatti uskollisesti vanhaa tapaansa, vieläpä siinä määrin, että vihdoin oli aivan mahdotonta matkustaa maantietä. Me odottelimme ihan viimeiseen asti, kysyimme neuvoa ilmapuntarilta, almanakalta ja kaikilta vanhoilta ennetiedoilta, mutta turhaan. Siinäpä oli vaikea vaali. Mutta hätä ei lue lakia, meidän täytyi panna henkemme alttiiksi, ja isä lohdutteli meitä vakuuttamalla, että olisimmehan melkein yhtä helposti saattaneet hukkua Visbyn matkallakin. Ja olisihan meillä sitä paitsi, kun ensin vain päästäisiin nuo kymmenen penikulmaa rautatietä Hämeenlinnaan, tilaisuus levätä viiden penikulman maantiematkalla, Pälkäneelle Muistoon mentäessä. Se väli päätettiin ajaa vaunuilla, kun ei päässyt reellä; viimeisen kolmanneksen matkasta saisimme muka kulkea rauhassa.
Kymmenen päivää ennen joulua lähdimme matkalle.